Muotokuvaan on taiteessa sidottu ajatus sisäisestä maailmasta. Kasvojen kautta yritämme lukea jotakin sanomatonta, epäsuoraa. Ranskalainen filosofi Roger Caillois (1913-1978) kuvailee kirjassaan L’Écriture des pierres (1970) kiviä kaikista vanhimmaksi, perimmäiseksi elementiksi. Ne ovat todiste muinaisesta järjestyksestä, jossa niin geologia kuin kosmologia ovat ottaneet muodon. Kivien muotoihin painautuneet sattuman ja järjestyksen uurteet kertovat ajasta ennen elämää, ajasta ilman ihmiskäden vaikutusta tai kontrollia. Tästä näkökulmasta mielestäni on oikeastaan huvittavaa, kuinka Ville Andersson Portraits of Rocks -näyttelyssään Helsinki Contemporary -galleriassa toistaa omalla piirrosjäljellään jotain ihmiselle ajallisesti tavoittamattomissa olevaa. Lyijykynä ja tussi ovat tallentaneet jokaisen suonen, halkeaman ja painauman, joka kiven pintaan on vuosien saatossa muodostunut puristaen tuhannet vuodet yhteen hetkeen. Pinnassa risteilevät uniikit mutta toisteiset muodot ovat sattuman heijastuma. Voimme arvostaa niiden esteettisiä muotoja, mutta ajallisesti ne ovat silti ulottumattomissamme.

Tarkan kädenjäljen seuraaminen saa minut pysähtymään kiven tavoin teoksen eteen ja seuraamaan tarkasti, mistä kaikesta kuva muodostuu. Taiteilija on käyttänyt varmasti paljon aikaa jäljentääkseen jokaisen kiven uurteen, mutta vielä enemmän aikaa on kulunut, että kivi on kulunut ja hioutunut sellaiseksi kuin se on. Varsinkin jälkikäteen lukemani Caillois’n tekstit saivat pohtimaan, millaisen matkan ympärillämme olevat mineraalit ovat kulkeneet. Ihmismieli ei kosmisiin mittasuhteisiin pysty, mutta tämä perimmäinen elementti, jonka Anderssonin niin hienosti esittää paperilla, tavoittaa siitä jotain. Näyttelytekstissä ele muotokuvasta rinnastetaan zen-buddhalaiseen tyhjyyteen ja ajatukseen asioiden keskinäisestä riippuvuudesta. Pienikin pala kiveä on yhtä tärkeä osa universumia kuin ihminen niitä piirtäessä.

Surrealistina aloittanut Caillois juhlisti aikalaistensa tavoin suunnitelematonta sattumaa, mutta alkoi kuitenkin myöhemmin nähdä sattuman ja järjestyksen pikemminkin toisiaan täydentävinä kuin vastakkaisina voimina. Jokainen kivi on ainutkertaisen tapahtumaketjun tulos. Sen muotoa ja kuvioita ei ole suunniteltu, mutta se on syntynyt luonnonvoimien lainalaisuuksien kautta. Juuri tämä tekee kivestä Caillois’lle lähes taideteoksen kaltaisen ”luonnollisen maalauksen”, tableau naturel. Kirjoituksissaan hän nostaa esimerkkejä siitä, kuinka maalausta muistuttavia kiviä on antiikin aikaan pidetty taiteellisesti merkittävinä, kun taas tänä päivänä niiden paikka on lähinnä luonnontieteellisessä museoissa.

Caillois erottaa geologiset tapahtumat lyhyistä sattuman kautta aiheutuneista kolhuista ja varsinkin ihmisen synnyttämistä muodoista. Andersson taas toistaa kiven muodot omissa töissään, mutta hänellä on taiteellinen vapaus tehdä mitä haluaa eikä toistaa vuosituhansien aikana muodostunutta sattumaa. Mutta millaisia painaumia ovat kiven representaation kolhut? En tiedä vastausta, mutta ajatuksen äärellä on hauska pohtia kuinka yksilöllinen kädenjälki muuttaa Caillois’n mukaan luonnon kivissä olevaa “yleistä kauneutta”.

Muotokuvaksi nimetty teos synnyttää itselläni heti ihmiskeskeisiä tulkintoja – halusin tai en. Caillois’n mukaan ei ole sattumaa, että kivellä on toistuvia antropomorfisia muotoja, ne ovat heijastuksia kosmologisesta toistuvuudesta. Hän puhuu suorastaan käänteisestä antropomorfisuudesta. Oma yksilöllisyytemme on lähinnä illuusiota ja noudattelee samoja luonnon lainalaisuuksia kuin kivien muodot. Samalla tavalla Anderssonin muotokuvat kivistä saavat nimettyinä antropomorfisia ulottuvuuksia. Ne alkavat muistuttaa eivätkä vain representoida. Siksi näyttelyn nimessä oleva sana portraits on tärkeä. Muotokuva ohjaa katsomaan yksilöä, esille asetettua. Kivet eivät enää näyttäydy paperilla materiaalina, vaan erillisinä kappaleina, yksilöinä. Mitä kivikuvat lopulta esittävät taiteilijan nimetessä ne muotokuviksi? 

Osassa Anderssonin piirustuksia selvästi kiven ja kuvan välissä olevat valkoiset ympyrät saavat aikaan tunteen, että tämän äärelle pitää pysähtyä. Caillois’lle luonnossa esiintyvät ympyrät ovat hypnoottisia muotoja. Aiemmissa kirjoituksissaan hän rinnastaa ne antiikin tarujen Medusaan, joka muuttaa jokaisen häntä silmiin katsoneen kiveksi. Anderssonin teosten äärellä illuusio kuitenkin rikkoutuu, ja kohtaan kiven teoksena enkä enää vain kiven representaationa. Siinä piilee myös näyttelyn ristiriita. 

Näyttelytekstissä kivien kuvaaminen esitetään huomion kiinnittämisenä pieneen ja mitättömään, ja samalla korostuu, että olemme erottamattomia osia toisistamme. Mutta muotokuva, kuten todettua, ei ainoastaan ota tarkasteluun vaan yksilöllistää. Sen äärellä on hyvä pysähtyä miettimään, tarvitseeko kivestä tehdä yksilö, ja jos, niin miten se muuttaa suhdetta luonnollistettuun kappaleeseen. Auttaako se jakamaan universaalia samuutta kivenpalasen kanssa, vai näkeekö katsoja siinä lopulta vain heijastuksen itsestään? Caillois voisi sanoa, että molempia.

Aapo Laakso