Clarice Lispector: Minä olen kangastus: tahdon niin kovasti nähdä itseni että näen.1
Kun katson sinistä taivasta, näkökentässä vilisee pieniä olioita, kuin kiireisiä keijukaisia, jotka vuotavat sisältäni ulkomaailmaan. Kuvittelen, että ne supattavat salaisuuksia risteillessään toistensa ohi. Valkoinen seinäkin saa pinnalleen läpikuultavia, heiluvia mustelmia. Kun katson suoraan aurinkoon, sen jälkikuva puhkaisee loistavan aukon kaikkialle mihin katseeni käännän. Edessäni avautuu esihistoriallinen alkulima, jossa yksisoluiset basillit helähtelevät toisiaan vasten.
Nuo oliot ovat silmäonteloni hyytelössä liikkuvia mikroskooppisen pieniä haituvia. Niitä ei voi katsoa, koska ne sijaitsevat katsoa-verbin sisällä. Muodot seuraavat silmän liikettä eivätkä suostu pysymään paikallaan, vaan luiskahtavat pois. Ne ovat yhtä aikaa sisällä ja ulkona. Näen itseni sisälle vain, kun katson kohti jotakin kirkasta. Sisuskaluni taivaalle heitettynä. Mitä minä siellä teen?
Ilmiötä kutsutaan lasiaissamentumaksi ja hän on oikein suloinen.
En voi kertoa sinulle, miltä maailmani maistuu tai tuoksuu, miten sen värit joskus liukenevat toisiinsa, miten tietty pilkallisen raikas vihreän sävy saa minut tuntemaan itseni lapsiaaveeksi, miten kuulen joskus keskellä kaupunkia tukahdutetun pöllön huhuilua, miten järven pintaa katsoessa vesi alkaa yhtäkkiä saada syvänpunaisia laikkuja, jotka leviävät sitä mukaa, kun skannaan vettä katseellani, kuin sisälläni kupliva veri roiskuisi pitkin aaltoja. Et tule koskaan olemaan minä.
Jossain sanojen takana häilyy välittömän kokemuksen hiomaton jalokivi.
Avaan ikkunan ja ominaistuoksuni, joka on minulle salainen, leviää ilmaan. Tuoksu, josta voi kertoa vain sanoilla, jotka kuvaavat muita tuoksuja. Kuuntelen vieraskielistä puhetta, sen puhdasta liplatusta korvasimpukkani lävitse. Kuuntelen lintujen vieraskielistä viserrystä. Kunpa minunkin tuskan ulvahdukseni olisivat ”laulua”. Ääneni on joskus ollut vain eläimen vaikerrusta. Koetan ottaa kiinni asioita, jotka ovat kauneimmillaan vapaina ilmassa, mutta tahmeat sanani takertuvat toisiinsa ja taika haihtuu.
Evoluutio on antanut minulle kyvyn nähdä ympäristössä laajat siveltimenvedot ja yhtäläisyydet sen sijaan, että takerrun jokaiseen yksityiskohtaan. On tärkeää nähdä metsä eikä laskea yksittäisiä puita. Kehoni tunnistaa petoeläimen vaaraksi ennen kuin ehdin selvittää turkin täplien perusteella sen lajin. Suren kuitenkin mahdottomuutta tallentaa raakaa havaintoa, sitä, että muistojen värit haalistuvat ja yksityiskohdat sumenevat heti, kun käännän katseeni. Katson metsää kuin valmistautuisin kuvaamaan sitä poliisikuulustelussa. Silmiä särkee.
Hetki on olemassa vain ennen kuin siitä kerrotaan. Yritän puhua sinulle seitsemän kvadriljoonaa atomia sisältävästä ruumiistani, sen kaikista ohikiitävistä mikrotuntemuksista, elossa olemisen kihelmöinnistä ja pistelystä – kielellä, jossa on vain kaksisataatuhatta sanaa.
Nykyhetken erottaa muista hetkistä vain taustakohina ja nurkkiin kerääntyvä pöly. Kerron siis vain sen, minkä tulen unohtamaan. Nenän sumea siluetti näkökentän alareunassa. Valkoinen läiskä ikkunassa maiseman tiellä. Jääkaapin kimeä siritys. Likaa vasemman etusormen kynnen alla. Ne ovat vain minun.
Haistan metallin ja tuuletuskanavasta kadulle puhaltavan ilman. On keksittävä uusia sanoja. Haluan nähdä sinun silmäonteloidesi kuviot, syödä sinun värisi. Kerro, mikä on parhaan makuinen numero. Lähes näkymättömät haituvat erottavat meitä.
Katson maalausta näytön läpi, lasia halkovien säröjen suonisto sekoittuu kuvan pintaan. Pikselit tekevät taiteesta mykän. Kuvaruudun tahrat törmäävät maalauksen roiskeisiin ja tämän tekstin kirjaimiin. Hohtava suorakulmio pimeydessä.
Kaspar Dejongin maalaukset ovat kuin kärpäspaperia: tyhjä pinta, johon on rusentunut pieniä elämän jälkiä. Hän käyttää inspiraationaan kaupunkiympäristöä, sen näennäisessä terävärajaisuudessa esiintyviä häiriöitä – graffitia, eroosiota, rikkaruohoja, ruostetta ja likaa. Maalausten sommittelu noudattaa likaisen tuulilasin sattumanvaraisuutta. Utuisia muotoja lehahtelee näkyviin sieltä täältä. Tanssiaiset petrimaljassa. Digitaalisessa kodittomuudessa eläviä hyönteisiä. Mykkään ruututaustaan on tahrautunut ajan kuonaa. Tämä ei ole julkisivu, vaan unohdettu kääntöpuoli, johon on pyyhitty ylijäämäväriä. Nuo pienet oliot ovat kuin pillastuneita välimerkkejä, jotka pakenevat mikroskoopin linssin alta.
Valokuva ei tee oikeutta maalaukselle, ja silti se iskeytyy. Jos olisin nähnyt teokset galleriassa, maalauksen muistoon sisältyisi tinnitus ja hikoilu, korkojen kopsahdukset lattiassa. Korvakorujen helinä maalauksen taustamusiikkina. Sukka rypyssä kengän sisällä.
Kerro, mitä sinä näet. Keskustelemme näiden repeilevien kalvojen läpi. Puhe kaikuu pääkalloni sisällä eri tavalla kuin sinun.
Maalaus Pod II kuuluu teossarjaan Hypermarket. Se ei ole tästä maailmasta. Marketin näyteikkunassa on huurtuneita fossiileja. Pakastealtaan pohjalla on tarjolla vain nukkaa. Osta irtokarkkihyllyn alle vierinyttä sokeria! Osta hiiriosoittimesta verkkosivulle varissutta tähtipölyä! Maalaukseen rakentuu muurahaispesän tunneleita. Mitä pidempään katson teosta, sitä selvemmin kuulen, mitä kuviot puhelevat keskenään – mistä ne ovat tulleet, mistä ne unelmoivat. Tämä on harmaan kaupungin kulissien salainen elämä. Haluan nuolaista betoniseinää.
Epäsymmetriset graffitikasvit (anthriscus – koiranputki) singahtelevat toisiaan vasten muodostamatta rypästä tai kukkaa. Koiranputket hiipivät rakennuksiin, pihoihin, varpaiden väleihin, puskevat esiin kiviperustusten halkeamista. Koetat parhaasi mukaan repiä ne irti juurineen, mutta ne valtaavat reviirinsä takaisin. Kuten lasiaissamentumat, nämä pienet kankaalle eksyneet läikähdykset ovat välittömän kokemuksen materiaa, vapisevia ja lähes huomaamattomia ilkimyksiä, jotka jättävät muistoihin railoja.
Dejongin maalaukset rajaavat esiin pölyn, jonka aivomme leikkaavat kuvasta ulos. Hän siivilöi kokemuksesta kaiken olennaisen pois ja jäljelle jää vain hetken heiveröinen tekstiili.
Kun vaihdan asentoa, vaatteistani leijailee maahan auringonvalossa kimaltavaa nukkaa. Pöly on minun lapseni. Se on minä, kaikessa viheliäisyydessään. Vietän tämän päivän etsien virheitä museon valkeista seinistä. Näen maalauskankaaseen eksyneen siveltimenharjaksen, söpö tunkeilija. Luen kirjan sivuille liiskaantuneita hyönteisiä. Käyn kadulle nelinkontin ja suutelen asfalttihalkeamia. Näen pelkän lian. Haluan ottaa sen mukaan ja sekoittaa tämän päivän tahroista taikalientä. Kaikki tämä aistikohina, joka unohtuu ja joskus taas nousee pintaan yllättäen: ah, hissin ovien sulkeutumisen merkkiääni on samassa sävelessä kuin lapsuudenkodin mikroaaltouunin piippaus.
Ehkä minä säntäilen hätäisesti, koska aavistan, että vain juuri tämä hetki on olemassa täydellisenä. Yritän olla sen täydellinen todistaja. Taskuni ovat täynnä homeisia marjoja ja kuollutta ihoa. Pölynimurin märkä uni. Niin paljon maailmaa tuhottavana. Tahrat todistavat, että olen ollut täällä.
Pue yllesi minun katsettani simuloivat VR-lasit. Ja katso minua.
Sibilla Melkas Antón
Viitteet
1 Lispector, Elämän henkäys, 115.
2 Nbarbapapa, CC BY-SA 3.0 https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0, via Wikimedia Commons.
Lähteet
Lispector, Clarice. 2022. Elämän henkäys. Suom. Tarja Härkönen. Teos.
Nyyh 