Pohdintaa tarinoista, ihmisyydestä sekä tekstiilien roolista elämän kiinnekohtina.

Meri avautuu edessäni, kylmä kallio allani valaa hetkeen konkretiaa. Kiedon ympärilleni tiukemmin vanhan öljykangastakin. Se suojaa minua tunkeutuvalta tuulelta ja keväiseltä sateelta, aivan kuin vuosikymmeniä sitten äitiäni. Vuosisatojen takainen kalastajien ja merenkulkijoiden perintö kulkee mukanani. Hekin joivat takeissaan viinaa ja palelivat. 

Käytän vapaa-aikaani takin uudelleen öljyämiseen, prosessi on kuluttava ja aikaavievä. Kiroan hiustenkuivainta, joka sulattaa vahan liian hitaasti. Kiroan itseäni, joka on levittänyt vahan epätasaisesti. Kuitujen väliin ja sisään tunkeutuva rasva, kyllästynyt pinta, suojaa takkia kulumiselta ja haurastumiselta. Reikiä on muodostunut vain hihansuihin. 

Luen rakkaimmassa villapaidassani Jeanette Wintersonin romaania Majakanvartija (2004) ja havahdun hetkeen kertojan äidin kuollessa, pudotessa kalliolta kotimatkalla. Varmistusköysi lapsen ja äidin välillä ei katkea. Äiti irrottaa köyden ja valjaat pelastaakseen pienen tyttärensä ja samalla lähettää tämän orpona elämänmittaiselle matkalle tuntemattomiin taloihin. Etsimään paikkaa, johon asettua.

Romaani kuvaa ihmisyyttä, juurettomuutta, ajelehtimista ja yrityksiä kietoutua maailmaan sekä olemassaolon suureen verkkoon, joka sitoo meidät nykyhetkeen. Kertoja sijoitetaan asumaan vanhan majakanvartijan luo, tämän oppipojaksi. Kiinnityn kuvauksiin vaatteista, untuvatäkeistä, sukkien pesusta (majakanvartijan päivittäinen tehtävä). Kankaat tuovat tekstin lähelle, iholle. Tunnen päälläni möykkyisen täkin, haistan sateessa vettyneen villakangastakin, tunnen käsissäni puuvillaisten ja villaisten sukkien painon, kuidun karheuden. Tiedän miltä tuntuu pestä, puristella, vanuttaa likaa irti viilenevässä suovantuoksuisessa vedessä. Sormenpäät tunnistavat kankaat kosketuksesta.

“Hän otti kaapista untuvapeitteen, sellaisen, jossa höyheniä on enemmän peiton ulkopuolella kuin sisällä ja jonka täytteeksi riittävät yhden ankan höyhenet. Möykkyjen perusteella peitteen sisällä oli kokonainen ankka.”¹ 

Tekstiilit maadoittavat, ne kiinnittävät käyttäjän nykyhetkeen, suojaavat ja työllistävät (vaatteet, riippumatot, hyttysverkot, takit, köydet). Ne sitovat meidät historiaan, käsityön jatkumoon. Ne toimivat olemassaolon todisteina. Kuroutuva kudos isoäitini isoäidin käsin nimikoimissa, puhtaanvalkoisissa puuvillapyyhkeissä viestii rakkautta ja lämpöä, joka matkustaa läpi ajan. Tekstiilit kantavat sisässään kokonaisia ihmiselämiä, muistojen kokoelmia.

Majakan arkeen asettuessaan kertojan tukena ovat vanhan majakanvartijan kertomat tarinat menneistä ajoista. Nämä tarinat kulkevat hänen mukanaan matkalla kohti aikuistumista, auttavat navigoimaan elämän käännekohtia. Hän omaksuu itselleen uuden tehtävän; majakanvartijan on kerrottava tarinoita merimiehille mukaan vietäviksi, eteenpäin kerrottaviksi. Majakan arki sekä kuulemansa tarinat ankkuroivat kertojan kiinni kotikyläänsä ja ainoastaan vanhan majakanvartijan katoaminen saa hänet lähtemään. Etsimään omaa elämäänsä, omia tarinoitaan.

“Tarinoita. Sinun on opittava ne. Ne, jotka minä tunnen ja ne, joita minä en tiedä.”

“Miten minä opin ne, joita sinä et tiedä?”

“Sinun on kerrottava ne itse.”²

Tutkin tekstin ja kankaiden kierteisyyksiä. Tapoja kertoa lisää niiden alkuperistä, kuiduista, joista säikeet on kerätty, kehrätty. Tunnistan, tunnustelen ja tutustun työpöydälleni tuleviin tekstiileihin säilyttääkseni näitä muistoja – kuituihin kietoutuneita tarinoita, varmistaakseni niiden säilymisen niille, joita tarinat koskettavat. Samaistun majakanvartijan rooliin tarinankertojana ja tiedonvälittäjänä. Omassa elämässäni nämä tarinat kulkevat mukanani, tarjoavat kosketuspintaa ja suuntaa. 

Käyttämiimme tekstiileihin sitoutuu koko ihmiskunnan historia. Nähdessäni tuhansia vuosia vanhoja fragmentteja, säilyneitä palasia tekstiileistä, uppoudun ajatuksiini ja kuvittelen kokevani kaiken sen valtavan rakkauden, huolenpidon ja vaivan, jota tekstiilien valmistus on vaatinut. Tunteilen hautatekstiilien äärellä. Peitteisiin on kudottu kokonainen elämä. Liikutun ja kiinnityn inhimillisyyteen, joka kietoutuu jokaiseen lankaan, jokaiseen säikeeseen, ompeleen, loimeen ja kuteeseen. 

Verhoilemme kylmät ja kolkot kotimme kankaisiin, täkkeihin, tyynyihin sekä prinsessakatoksiin. Peitämme ikkunat metrikankaaseen tunteaksemme olomme turvalliseksi, kuuluvaksi. Juurrutamme elämämme yksityiskohtiin. Pitkien päivien ja ikuisten öiden keskellä on paettava petivaatteiden pehmeyteen. Kipeää ja kulunutta kehoa vasten puuvillasatiini tuottaa hetkellisen huuman, valloittavan ja peittävän mielihyvän. Turruttavan turvallisuuden täyttävä kosketus. Painaudun peittojen väliin, puuvillaiseen pimeyteen, joka piilottaa minut maailmalta ja maailman minulta. Se maadoittaa ja kiinnittää minut itseeni, omaan elämääni. 

Tekstiilit toimivat elämän kiinnekohtina. Isoäidin villaisen viltin pinnasta tuntee ajan saatossa kerrostuneen pölyn, leivänmuruset ja irronneet hiukset. Se tuoksuu kosteilta sisätiloilta ja sateisilta illoilta vanhassa talossa, jossa juotiin kahvia ja nähtiin levottomia unia. Tekstiilit palauttavat meidät omaan menneisyyteemme. Romaanin lopulla kertoja palaa lapsuutensa majakkaan kuullakseen tarinan orpolapsesta, itsestään. Hän saapuu perille, kiinnittyy taas kotiinsa.

“Ja olin taas Railings Row´ssa Yhden Ankan Untuvapeitteen alla, joka oli ankan jalkaa,  ankan nokkaa, lasittunutta ankan silmää, itsepäistä ankanpyrstöä, päivänvalon odotusta. Me olemme onnekkaita, pahimmatkin meistä, koska päivä nousee.”³

Tekstiilit ovat ihmisyyttä, molemmat koostuvat samoista aineksista. Sidos on kudottu täyteen muistoja, jokainen lanka kertoo tarinaa elämästä, ihmisyydestä, meistä. Olemme merkitysten summa, pienistä palasista, olemassaolon kuiduista koottuja. Kuroudumme kasaan, koostumme, kokoamme itsemme uudestaan. Olemme täynnä parsintoja, paikkoja, keskeneräisiä kuteita. Säilytän ja suojelen tekstiilien perintöä ja mietin, mitä itse jätän jälkeeni. Ehkä joskus tulevaisuudessa joku löytää tyhjentämättömän pyykkitelineen täynnä puhtaita sukkia ja öljykangastakin, joka oikein huollettuna suojaa tätä samoilta tuulilta ja kylmältä kevätsateelta. Sade huuhtoo mennessään muiston minusta. 

Puro Soininen

---

Viitteet

¹ Winterson, Majakanvartija, 18.

² Winterson, Majakanvartija, 46.

³ Winterson, Majakanvartija, 207.

Lähteet

Winterson, Jeanette. 2005. Majakanvartija. suom. Mervi Sainio. Bazar Kustannus Oy.