Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971) on Haapavedellä syntynyt kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Turakka Purhoselle on myönnetty valtion kuvataidepalkinto ja vuonna 2013 hän oli ehdolla Ars Fennica -palkinnon saajaksi. Hänen teoksensa liikkuvat maalaustaiteen, kuvanveiston ja tekstiilitaiteen saralla. Istumme sohvilla Turakka Purhosen työhuoneella Helsingin Arabianrannassa. On toukokuun loppupuolen aamupäivä, katson ikkunasta kuinka lokit lentävät auringossa savupiippujen yllä.     

AL: Viime vuonna sinulla oli esillä Kalevan kirkossa Eläville ja kuolleille -niminen näyttely. Haluaisitko ensin kertoa näyttelystä vapaasti? Miksi päädyit toteuttamaan näyttelyn juuri Kalevan kirkkoon?

PTP: “Minua pyydettiin mukaan Kuolevainen-projektiin ja silloin minulta kysyttiin, mihin kirkkoon haluaisin näyttelyni tehdä. Vaatimattomasti vastasin, että Kalevan kirkkoon – sillä  se on upea rakennus ja siellä on hehtaarin kokoinen sali. Yllätyksekseni kirkon väki vastasi sen sopivan. Rakennus on suojeltu, joten piti katsoa, miten työt ylipäätään saadaan ylös, eikä siellä ollut mitään varsinaista ripustussysteemiä.”  

Mutteripannu höyryää liedellä. Pauliina kysyy haluaisinko tilkan kylmää vettä kahviini ja vastaan että en tarvitse.

PTP: “Ehkä minua kysyttiin sen vuoksi, että olen toteuttanut useamman teoksen, jotka käsittelevät kirkon traditioita,” hän jatkaa. 

AL: Näyttelyssä oli esillä tekstiiliteos, jossa paloiteltu Jeesus-hahmo on nostettu ristille. Koetko, että teoksesi sisältävät uskontokriittisiä elementtejä, vai näetkö niiden ennemminkin ilmentävän henkilökohtaista suhdetta uskontoon?

PTP: “En osaa oikeastaan lokeroida ja irrottaa kriittisyyttä henkilökohtaisesta suhtautumisesta. Tietenkään suhteeni kirkkoon ja kristinuskoon ei ole helppo, sillä olen kahden papin penska. Se ei ole milloinkaan neutraalia tai ongelmatonta. Tässä tapauksessa teos käsitteli sotaa. Ukrainan sota oli jo jonkin aikaa ollut käynnissä ja Gazan sota oli juuri syttynyt, kun minua pyydettiin toteuttamaan teokset. Mulla oli tämmönen veistos – se on tuolla hyllyssä nyt –  paloteltu mies tai nuori mies, joka oli ollut esillä Möhkön talvisotamuseossa. Mä en tiedä ootko käyny siellä?” Vastaan kieltävästi.

PTP: “Möhkön kylä on Ilomantsista pari kilometriä rajalle. Siellä on pieni museo, missä vitriiniin oli asetettu kranaatti-iskussa kuolleen sotilaan jäämistö. Puolikas saapas, lommolle mennyt lantti ja kenttäpullo, kaikki mitä oli jäänyt jäljelle oli pistetty nätisti riviin. Se sisältö oli aika makaaberia ja halusin toteuttaa teoksen, joka nimenomaan tuntuisi joltain näiden esineiden rinnalla ja erottautuisi sotamuseon kuivasta ja sodankäynnin strategioihin keskittyvästä ympäristöstä. Kun sain Kalevan kirkon keikan kysyin saanko asettaa teoksen ristille. Itse ajattelen teoksen käsittelevän kärsimystä ja esittävän kysymyksen siitä, että jos Kristus on olemassa, niin millaisessa paikassa hän on läsnä? Ajattelen, että varmaankin siellä missä kärsitään. Teoksesta tietenkin sitten nousi jonkin sortin haloo, mutta se ei ollut teoksen motivaatio, vaikka ajattelinkin, että sellaista saattaisi syntyä.“

Villatunika, 700 – 800 luku.  © Bolton museum of art

AL: Tekstiili on metodina vanha ja ollut mukana ihmiskunnan alkuhämäristä saakka. Se on kenties yhtä vanhaa tai vanhempaa kuin luolamaalaus. Ajatteletko, että tekstiilillä on suhde ikuiseen?

PTP: “Alussa en ajatellut tekstiilin suhtautumista aikaan. Se on tullut mukaan ehkä myöhemmin. Ensisijaisesti koin tarvetta päästä pois maalauksen maailmasta, sillä tuntui, ettei sen kanssa enää pärjännyt. Maalaus on niin loputtoman joustavaa – se venyy ja venyy, kääntyy ja sekoittuu äärettömyyksiin asti. Sitä voisi työstää ikuisesti, mutta tekstiilillä on omanlainen luonteensa. Se on jo valmiiksi jotakin ja sen kanssa voi käydä dialogia. Tavallaan kaikkea ei tarvitse päättää. Ompeleminen on myös mummun opettamaa. Minulle se oli varhaisempaa kuin maalaaminen.” 

AL: Ikiaikaisen lisäksi tekstiili on myös jokapäiväistä. Tekstiili on kaikkialla ympärillämme. En oikeastaan halua puhua käsityön ja taiteen erosta, mutta miten kuvailisit tekstiilin suhdetta arkeen? 

PTP: “Joo, sitä on ehdottomasti arjen kanssa kosketuksissa. Käytän pelkästään kierrätystekstiilejä. Ajattelen, että tekstiilin kautta voidaan käsitellä rankkoja ja yleviä aiheita ilman, että ne katoavat tästä hetkestä ja läheltä. Kaikki ovat pitäneet vaatteita ja nukkuneet lakanoissa. Materiaaleja pitelee hyppysissään ja työskentely on haptista, maalatessa olen riippuvainen yksinomaan optisesta havainnosta.” 

Hörppään kahvikupista ja kysyn, voisinko sittenkin saada tilkan maitoa kahvin sekaan. Pauliina nauraa. “Joo olisi pitäny sanoa, että se oli mutterikahvia, mä aina lantraan joko maidolla tai vedellä vähän,”. Pauliina hääräilee hetken keittiössä ja palaa sohvalle. 

PTP: “Haptisuus liittyy myös muistiin. Lihakset muistavat erilaisia asioita kuin silmät. Kun työskentelee hitaasti muistot nousevat pintaan erilaisin tavoin. Nopeammissa prosesseissa saattaa jäädä huuman jalkoihin. Maalatessahan sitä saattaa yhtäkkiä mennä ihan hirveetä kyytiä. “

Pauliina Turakka Purhonen: Palava tammi (työnimi, yksityiskohta), tekstiili, n. 250 x 500 cm, 2024. 

AL:. Miten näet tekstiilin metodin tukevan uskonnollisten aiheiden käsittelyä? Onko tekstiili pyhää?

PTP: “Uskontoa ei voi harjoittaa ulkopuolelta, sen on oltava kiinni kehossa. Siihen sisältyy aina ruumiillista liikettä, kumartamista ja seisomaan nousemista. Liturgioissa on toistoa, ja lihasmuistia. Uskonto ei ole pelkästään ylevää ja henkevää, vaan myös kaikenläpäisevää ja jokapäiväistä. Tekstiilissä tapahtuu samanlainen toisto. Siihen onko tekstiili pyhää – en osaa vastata. Pitäisi määritellä mikä on pyhää, mikä on arkea ja mikä on juhlaa.”

AL:  “Itse ajattelen, että pyhä on tunne?” 

PTP: “Niin, se on kaikenläpäisevää, kuin pimeää materiaa tai pienhiukkasia.” 

AL: “Järjestys tai epäjärjestys – jotain siltä väliltä.” 

AL: Yksi kristinuskon pyhimmistä reliikeistä on tekstiili, Torinon käärinliina – kangas, johon Kristus käärittiin kuolemansa jälkeen ja johon on väitetysti painautunut hänen kuvansa. Millaisia ajatuksia sinulla on Torinon käärinliinasta?

Torinon käärinliina konservointityön jälkeen  © 2002 Torinon hiippakunta

PTP: “Olin siitä hirveän kiinnostunut teini-ikäisenä. Meille tuli Reader’s Digest. Saatat olla niin nuori, ettet välttämättä edes tiedä, mikä se on? Se oli sen ajan jonkin sortin internet, jossa julkaistiin kaiken maailman artikkeleita ja pidempi juttusarja nimenomaan Torinon käärinliinasta. Juttusarjan lisäksi muistan etsineeni lisää informaatiota tietosanakirjoista. Sen jälkeen se on sitten jäänyt, mutta ajattelen käärinliinan olevan pyhä nimenomaan siitä syystä, että se on syntynyt ilman ihmisen vaikutusta. Se on käsittä syntynyt kuva. Ehkä silloin kun taiteellinen työskentely todella sujuu. se tuntuu siltä, kuin teokset olisivat jo olemassa ja ne pitää vain tehdä valmiiksi.”

AL: Onko siinä jotain pyhää?

PTP: “Ehkä siinä on jokin pyhyyden tunne, vaikka se kenties olisikin vain harhakuvitelmaa. Ajattelen reliikkien olevan kuvia, kuin kielellisiä vertauskuvia. Parhaimmillaan luomisprosessi on sellaista, että siellä on mahdollisimman vähän omaa kuonaa. Aihe itsessään on jo valmiiksi niin kirkas, että taiteilijan harteille jää vain etsiä keinot sen toteuttamiseen. Silloin mitään ei tarvitse tekemällä tehdä, vaan yksinkertaisesti palvella sen puolesta, että jokin asia tulisi valmiiksi. En kuitenkaan ajattele, että voisin väittää luovassa prosessissa olevan jotakin pyhää, vaikka se siltä tuntuisi. Pyhyys ei ole sellainen asia, jonka pystyisin omimaan itselleni, vaan ajattelen sen olevan yhteisiä asioita, johon yksilöllä voi välillä olla pääsy ja välillä ei. Sitä ei voi hillota itselleen, kuten ei surunkaan tunnetta voi omia.” 

Suljen nauhurin ja kiitän haastattelusta. Kahvi on jäähtynyt, Pauliina esittelee vielä työtilaansa, missä kangastilkkujen ja papereiden meri peittää lattian – sitten kävelen alas rappusia ja lähden suuntaamaan kohti Vanhankaupunginkoskea. Riisun takkini, moottoritien äänet sekoittuvat vesimassoihin. Kurotan käteni kohti koskea ja hetken ajan ajattelen olevani lanka jossakin suuressa kankaassa.   

Anton Laatikainen