Joskus asiat kasautuvat. Laskut, sähköpostit, tekemättömät tehtävät, näkemättömät ihmiset, käsittelemättömät tunteet, roskat, vaatteet ja tavarat. Sitten ne vellovat ja voit upota niiden syleilyyn. Kasoista ja pinoista muodostuu pesä, johon käpertyä. Verhoja ei saa raottaa, ettei Aurinko pääse viiltämään koteloa auki. Kehittymätön lima ei saa vuotaa ennenaikaisesti ulos. Perhosen on kuoriuduttava, mutta vasta sitten, kun se on valmis. 

Ano Kurjen Depression Journals -näyttelyssä kotelon silkkikuori kietoutuu tuolille jätettyjen vaatteiden ja ikonin viereen kasautuneiden ravintoa antaneiden energiapatukoiden kääreiden ympäri. Sympaattiset kangaspaloille piirretyt teokset johdattavat minut tuttuun maisemaan. Teoksissa aika on yhtä pysähtynyttä, kuin itselleni – oi niin rakkaassa – masennuksessa rypemisessä. Hämärän hyssy on turvapaikka, jossa voida pahoin. Siitä löytyy paljon kauneutta, jonka ytimessä Kurjen näyttelyn teokset käväisevät. 

Folio rapsahtaa auki ja tabletti putoaa vapiseviin hyppysiin, joiden tahmea pinta on ahnaan vastaanottava. Folio johtaa sähköä hyvin, sitä ei voi laittaa mikroaaltouuniin, silloin syntyisi pienien salamoiden kaltaisia kipinöitä. Olen myös kuullut aivoja sivaltavista sähköiskuista, jotka ovat jokaisen kohtalo, jotka unohtavat syödä lääkkeensä, tai lääkärin määräystä uhmaten jättävät ne syömättä. Toisille ohjataan sähköä suoraan aivoihin kliinisissä olosuhteissa, tarkoituksena kohentaa mielialaa ja katkaista haitallisten ajatusten kierre. Itse en ole kokenut vielä hankaussähköä ihmeellisempää sähköiskua. 

Lääkkeiden läsnäolo erottaa Depression Journals -näyttelyn teokset romanttisesta melankoliasta. Masennus on sairaus. Sairaus, joka vaivaa ihmisiä ammattikunnasta ja työllisyystilanteesta riippumatta. Sen romantisointi tuntuu kuitenkin kuuluvan etuoikeudella luoville. Eräänlainen ammattisairaus. Voihan siitä ammentaa teoksiin kaikenlaista. Eihän onnellinen Goethe olisi kirjoittanut Faustia. Tai Faust-komedia ei varmaankaan olisi jäänyt historiaan suurteoksena. Kurki ei näyttelyssään pyri suurteoksiin, mutta hänkin raottaa omaelämäkertaa, toki vähemmän pompöösillä otteella. Se on pieni intiimi ele kutsua katsoja sisään taiteilijan maailmaan, vaikka ystävälleen ovellaan hän pahoittelisi sotkua. 

Kun astuin sisään Ano Kurjen asuntoon, hän pahoitteleekin sotkua, kertoo toki siivonneensa osan näyttelyn masennuskasoista pois. Osa on vielä tallella. Kiinnitän huomiota siihen, että asunnossa on imuroitu. Minun kotonani on imuroitu viimeksi pari kuukautta sitten. Siellä kissan karvoista muodostuneet preeriapallot seilaavat valtoimenaan lattioita. 

Istumme keittiönpöydän äärellä. Ano tarjoaa minulle herkkuja, joista ajattelee, että pitäisin. Taustalle hän laittaa soimaan sekoituksen The Curen musiikkia.

Ja sitten puhumme kaikesta. Puhumme opiskelusta, ihmissuhteista, karkeista, tulevista juhlista ja matkustamisesta. Olemme olleet yhdessä Pariisissa ja Lontoossa. Olimme yhdessä nuorempia ja sekaisin. Nyt olemme vanhempia (emme vanhoja) ja väsyneitä. Ano kertoo, että yhden ihmisen näkeminen viikossa on riittävää sosiaalisen patterin tyhjentämiseen. Hetken koen syyllisyyttä siitä, että tunkeuduin hänen kotiinsa tämän tekstin varjolla, emme ole nähneet toisiamme hyvin pitkään aikaan. Tunnistan häpeän tunteen, se sijaitsee ehkä vasemmassa kyljessäni. Se saa viipyä hetken kehossani ja kuin maisema junan ikkunan takana, se lipuu pois. Tällaisia tunteiden käsittelytapoja on opetettu meille terapiassa. 

Syön sata pientä karkkia. Pieniä punaisia, mustia, vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä pääkalloja. Memento Mori kuplii kielen päällä ja hiertää hampaista kiillettä. Huuhdon sen alas ahvenanmaalaisella oluella, jossa on amerikkalaisen kotkan kuva. Olut on punertavaa ja makeaa. Ano on valinnut sen minulle etiketin takia. Kiljaisen kaljupääkotkan tavoin, kun sihautan tölkin auki. Itselleen hän on valinnut kauniin kesäisen villikukkien niityn. Kesä on masentuneelle julma aika, sillä on liian kuuma käpertyä ja kaikki muut elävät ihmisen parasta aikaa. Onneksi mikään, ei myöskään masennus, ole lineaarista. Se aaltoilee ja pohjista huolimatta on huippuja, jolloin kaverin hassut jutut naurattavat. Suurin osa tuntemistani masentuneista ihmisistä on tosi hauskoja. Jos asiat hymyilyttävät vähän, täytyy keksiä oikeasti hyviä juttuja, jotta huulet kääntyvät ylöspäin. 

Käymme Anon huoneessa, en ole käynyt hänen kotonaan ennen. Esillä on paljon teoksia. Osan tunnistan Vapaan Taidekoulun yhteisten opiskeluaikojen tuttujen tekemiksi. Teosten ohella on tusina pyhimystä, joiden kultaisten sädekehien kehystävät vakavat ja surumieliset kasvot seurailevat olemistamme. Hänellä on paljon huonekasveja. Ne ovat kaikki vanhan ja hyvinvoivan näköisiä. Minulla on enää kaksi huonekasvia, jotka taistelevat hengestään ikkunalaudan amppelissa. Ihailen joulukaktustani, joka laiminlyönnistäni huolimatta puskee vuosi toisensa jälkeen räikeän pinkit kukat ulos näivettyneiden raajojensa päistä. Hiljaa mielessäni mietin, että oma tilanteeni on varmasti pahempi, kuin olen antanut itseni ajatella. 

Hänen huoneensa on sievä ja kodikas. Hänen masennuskasansakin ovat sen verran esteettisiä, että ne voi viedä näyttelyyn. Silti pöytälampun hämärässä tunnen näkymättömät silkkikotelon siimat. Ne ovat kietoutuneet terveen viikunan lehtiin ja laskeutuvat ajatuksen keveinä taulujen kehyksille. Pieni veto ikkunan saranoista saa ne liikkumaan. Seitti ei kimmellä valossa, eikä sitä voi nähdä, mutta kotelo on vielä olemassa. Suojaamassa asukastaan, kunnes on aika kuoriutua. 

Taru Kavonius