“Todella, olen purkamassa kirjastoni.” ¹

Näin alkaa kirjallisuuskriitikko Walter Benjaminin yksi tunnetuimmista esseistä Unpacking My Library: A Talk about Book Collecting (1931). Benjaminin toteamuksessa on jotain kaunista. Kerättyjen lauseiden ja niihin liittyvien muistojen purku osiin on jokaiselle keräilijälle merkittävä teko.

“Mikä muu tämä kokoelma olisi kuin epäjärjestys johon tottumus on juurtunut niin syvälle, että se voi ilmetä järjestyksenä?” ²

Keräilyn tavat ovat jokaiselle ainutkertaiset. Henkilökohtainen arkisto on hyödyllinen harrastus ja työkalu kenelle tahansa tiedonjanoiselle. Arkiston identiteetti on vahvasti sidoksissa esimerkiksi sen lajityyppiin tai sen konkreettisuuteen. Järjestyksen ohella muitakin määreitä löytyy: on käytännöllisyys, laajuus, ammattimaisuus.

Puhuttiin sitten kokoelmasta tai arkistosta, keräilijä tasapainoilee jatkuvasti järjestyksen ja epäjärjestyksen välillä. Benjaminin tapauksessa kokoelmaan ei päässyt vuosiin kirjaa, jota hän ei olisi lukenut. Vasta tämän säännön muuttuessa kokoelma saattoi todella kasvaa. 

Kun tottumus mukautuu epäjärjestykseen, alkaa kokoelma osoittautua järjestäytyneenä. Kirjoittamisen rutiini tekee henkilökohtaisesta arkistosta (ja samalla kirjoittajasta) aktiivisen toimijan, sijoittaen tämän osaksi jatkuvaa kokoelmien kaanonia.

Roland Barthes hahmotteli teksteissään, erityisesti teoksensa Writing Degree Zero (1953) ensimmäisessä esseessä What is Writing, tietynlaista “tyyliä” joka ilmenee kirjoittaessa. Teoksen esipuheessa Susan Sontag kuvailee Barthesin tyylin käsitteen sijaitsevan “taiteen ulkopuolella”, sillä se on ikään kuin kirjailijan ja yhteiskunnan välisen sopimuksen ulkopuolinen osa, kuten kielikin. Barthes itse kirjoittaa tekstissään seuraavanlaisesti:

“Kieli on siis kirjallisuuden toisella puolella. Tyyli on melkein sen rajamailla: kielikuvat, ilmaisutapa ja sanasto kumpuavat kaikki kirjoittajan ruumiista ja menneisyydestä ja muuttuvat vähitellen tämän taiteen refleksiksi.” ³

Kirjoitan arkipäiväisiä asioita ylös, ja luon oman muistini arkistoa. Pian huomaan, että termi on trendikäs ja yhtäkkiä muuttunut ajankohtaiseksi ilmiöksi. Jostain omastani on tullut kaikille kuuluvaa. “Commonplace book” -nimellä kulkevaa kirjaa kuvataan internetin mukaan henkilökohtaiseksi kuratoiduksi tietosanakirjaksi tai ensyklopediaksi. Pohdin tietämättäni, millainen on henkilökohtaisen ensyklopedian kirjoittajan ruumis ja miten tämän on mahdollista kirjoittaa kielensä kuuluviin.

On olemassa tietynlainen sanasto, jota henkilökohtainen kirjailija käyttää. Tämä sanasto tekee kirjoittajasta kirjailijan, ruumiista aktiivisen. Toisin sanoen se määrittelee kirjoittajan identiteetin. Kokoelman tai arkiston kirjoittaja elää harmoniassa kokoelman merkityksen kanssa. Hän on sidoksissa työnsä arvoon ja siihen, miten se muokkaa omaa kehonkuvaa. 

Henkilökohtaisen arkiston luomiseen sisältyy listamainen elementti, sisällysluettelo. Näissä luetteloissa ja niiden kirjoittamisessa piilee loputtoman jälleenrakentamisen ainesosa. Samat sanat voi kirjoittaa arkistoon aina uudelleen ja uudelleen loputtomin eri tavoin. Siitä syntyy yksityisen arkiston laajuus ja kirjoittajan identiteetti vahvistuu.

Omaa arkistoa kirjoittaessa ja rakentaessa valitsemme ensin muodon eikä sisällöllä ole niinkään väliä. Mutta arkiston – henkilökohtaisen sellaisen – kirjoittaminen on kuitenkin usein samantekevää yhteiskunnalle, ja niin myös muoto menettää merkityksensä. Päädytään umpikujaan. Mutta myös umpikujassa voi olla potentiaalia.

“Tieteiskirjallisuus ja spekulatiivinen ajattelu ovat leikkisiä lähestymistapoja – ja turvallinen tapa ajatella – nykyajan epäoikeudenmukaisuutta ja kipua.” ⁴ 

Arkistoissa ja niiden umpikujissa voi siis leikkiä: spekuloida. Kirjoittaja sekä tutkija Salome Asega pohtii, kuinka hypoteettisessa ajattelussa on mahdollisuus käsitellä kipua lempeästi ja turvallisesti. Ruumis ja kipu kulkevat usein käsi kädessä. Siksi on mahdollista tulkita Asegan sanoja laajentaen ne käsittelemään spekulatiivista arkistoa sekä kirjoittamista. Niissä piilee aina fantasian mahdollisuus.

Kuten sanottu, Barthesin mukaan kirjailijan kielikuvat, ilmaisutapa ja sanasto kumpuavat tämän menneisyydestä sekä ruumiista. Sen jälkeen ne muuttuvat hiljalleen tämän taiteen reflekseiksi. Tyyli on tämän refleksin ilmentymä. Eve Babitz kirjoittaa teoksessaan Slow Days, Fast Company: The World, the Flesh, and L.A. (1977): “Pohdin, onko minun edes mahdollista tavoittaa haluamani asiat vai ovatko mieltymykseni liian moninaiset, että vain yksi asia voisi tyydyttää ne.” ⁵

Elämän mittaisten listojen (kalenteri, puhelimen muistiinpanosovellus, ostoslista) luomisessa on kaava kirjailijan henkilökohtaisen tyylin etsimiseen. Babitz kuvaa tätä jahtaamista ja arkiston luomista runsaudensarvena. Maun moninaisuudet toimivat esteenä maukkaina nähtyjen asioiden saavuttamiselle. Keräilijä voi kohdata edessään tilanteen, jossa valinnanvaikeus estää kokoelman kasvun. Kirjoittaja saattaa tyytyä vähään kirjoitettavien asioiden laajuuden vastareaktiona. 

”Kirjoittaminen on […] se mustavalkoinen tila, jossa kaikki identiteetti katoaa, alkaen kirjoittavan ruumiin identiteetistä.”  ⁶

Kirjoittaessa on mahdollista uppoutua tekemiseen niin kokonaisvaltaisesti, että kehon ja minuuden rajat unohtuvat, tai tähän ainakin Barthes viittaa teoksessaan The Death of the Author. Nimi viittaa kirjoittajan “kuolemaan” jossa tekstin monimerkityksellisyys muodostuu lukijan antaessa sille uuden merkityksen.

Kaava henkilökohtaisen arkiston ja arkipäiväisen kirjoittamisen luomisprosessille voi syntyä siis utopistisen spekulaation lisäksi oman tyylin tappamisella. Kirjoittamiseen liittyvän kipuilun sijaan muistiinpanojen tekemisestä kuuluisi poistaa identiteetti, jolloin unelmointi ja spekulaatio muuttuvat helpommaksi ymmärtää. Palataan Sontagin väittämään siitä, kuinka tyyli sijaitsee taiteen ulkopuolella, kirjoittajan ja yhteiskunnan yhdessä tekemästä sopimuksesta irrallaan. Jos tyyli ja ruumis ovat rinnastettavissa, niin tekstiä katsotaan kirjoittajan ruumista huomioimatta.

Benjamin purkaa kirjastonsa osiin. Arkiston kirjoittaja poistaa identiteettinsä runsaan tarjonnan edessä, jolloin kokoelman merkitys muuttuu aktiiviseksi etsimiseksi, päättömäksi ja leikkisäksi keräilyksi. Arkipäiväinen listojen kirjoittaminen on merkityksellistä, sillä se rakentaa jatkuvalla syötteellä tyyliä, joka on olemassa identiteetistä huolimatta.

Emmi Surwillo