Nämä sienipihvit saavuttavat paistinpannulla tai grillissä umamintäyteisen makuprofiilin ja valmistuvat alle puolessa tunnissa! Nopea marinadi antaa sienille mehukkaan ja sopivasti sitkeän koostumuksen. Tämä resepti on vegaaninen ja gluteeniton!

Valmistin yhden elämäni herkullisimmista annoksista nähtyäni Antti Oikarisen Introspektiivi-näyttelyn Helsingin Taidehallissa.

Näyttelyn arvioissa sekä markkinoinnissa ovat olleet eniten esillä  Oikarisen kuvanveiston ja maalauksen rajapinnalla liikkuvat teokset, jotka ensimmäisellä silmäyksellä vaikuttavat koostuvan esimerkiksi puusta tai marmorista. Lähemmän tarkastelun alla teokset paljastuvat äärimmäisen tarkoiksi öljyvärimaalauksiksi, jotka vain jäljittelevät esittäväänsä materiaalia. Teoksissa toistuvat metafyysiset kysymykset siitä, voivatko oliot esiintyä jonakin muuna kuin mitä ne todellisuudessa ovat? 

Kuvataiteen maisterin tutkinnon lisäksi Oikarinen on opiskellut matematiikkaa ja hän lähestyy taiteellista prosessiaan hyvin luonnontieteellisestä näkökulmasta. Kolmiosaisessa lyijykynäteoksessa Sommitelma Oikarinen on ripustanut kuuluisan itävaltalais-yhdysvaltalaisen matemaatikko Kurt Gödelin muotokuvan seinälle. Gödel tunnetaan epätäydellisyysteoreemastaan, jonka mukaan yhtäkään järjestelmää ei voida osoittaa täysin ristiriidattomaksi vain sen sisäisiä keinoja noudattamalla. 

Oikarisen ilmaisukieli ottaa vahvoja vaikutteita dadasta ja 1960-luvun käsitetaiteesta. Käsitetaiteen taidelajille ja -liikkeelle ominaiset pohdinnat kuvan, veistoksen, materiaalin ja taiteen olemuksesta seuraavat toinen toistaan. Eräässä teoksessa Oikarinen pelkistää kuvan olemuksen kopiopaperille tulostetuksi tekstiksi, joka kuvailee itse itseään. Oikarisen teosten tavat tutkia representaatiota ja käsitteellistämistä tuovat mieleen esimerkiksi yhdysvaltalaistaiteilija Joseph Kosuthin teoksen One and Three Chairs (Yksi ja kolme tuolia) vuodelta 1965. 

Portobello-sieniä ei aivan jokaisen supermarketin hyllyltä löydy, mutta ne todella ovat pidemmänkin kauppareissun arvoisia!

Oikarinen soveltaa Gödelin ajatuksia taiteeseen ja esittää kysymyksen, voiko taide perustella itseään vain sisäisiä keinojaan käyttäen? Vierekkäin ripustettuna vahvasti käsitteellisellä tasolla pelaavat teokset menettävät hiljalleen tehonsa ja alkavat tuntumaan käsitetaiteen parodialta. Jos Aku Ankka vierailisi nykytaiteen museossa, esillä saattaisi olla Antti Oikarisen teoksia.

Vaikka filosofinen taso on teoksissa läsnä, itselleni Oikarisen taide näyttäytyy ensisijaisesti leikillisenä ja humoristisena. Teokset eivät suoranaisesti sano mitään uutta ja päätyvät lähinnä vain toistamaan ja viittaamaan käsitetaiteen keskeisiin ajatuksin. Muuta teokset eivät välttämättä edes yritä tehdä, sillä Oikarisen taide ei koita olla kovin suurta ja toimii lopulta myös hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Vaikka näyttelykokemus taidehallissa on viihdyttävä ja lähes huvipuistomainen, se onnistuu silti välttämään suurten yleisöjen mielistelemisen ja sosiaalisen median ehdoilla pelaamisen. Sen sijaan näyttelyn arvioissa ja sen markkinoinnissa, esimerkiksi Helsingin Sanomissa 11.2.2026 julkaistussa kritiikkissä “Mikään ei ole sitä, miltä näyttää”, on toistuvasti painotettu teosten hyvin ilmeistä tasoa, että “kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää”. Teoksista on puhuttu kuin kuriositeeteista tai luonnonoikuista ja sellaiseen sävyyn, että pintaa syvemmälle meneminen olisi taiteelle jollakin tavalla poikkeuksellista.

Itse en koe Antti Oikarisen taiteen äärellä suuria tunne-elämyksiä, mutta teosten merkityksettömyys on suorastaan ilahduttavaa. Vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä taide joutuu jatkuvasti perustelemaan omaa olemassaoloaan ja taiteen merkitykseksi yhä harvemmin riittää vain sen itseisarvo. On ilahduttavaa huomata, kuinka jollakin tavalla hauskalle ja hyvin henkilökohtaiselle taiteelle on yhä tilaa. 

Oikarisen tapa yhdistää taidetta ja luonnontiedettä muistuttaa kammiossaan kykkivää alkemistia, joka epätoivoisesti yrittää luoda lyijystä kultaa. Vain hetkittäin epävakaat alkuaineet saavuttavat tasapainon, illuusio onnistuu ja materiaalit muuttavat muotoaan. Näiden sienipihvien kanssa oli vastaava kokemus. Vaikka olen pitkään vierastanut sieniä, kenties niiden tekstuurin vuoksi, oikealla tavalla valmistettuna portobello-viipaleet muodostuivat herkulliseksi ateriaksi toimien samalla erinomaisena vaihtoehtona lihalle.

Ainekset:

4 suurta Portobello-sientä

Marinadi: 

3 rkl balsamietikkaa

3 rkl tamarindikastiketta (glut. soija sopii myös!)

2 rkl rypsiöljyä

1 rkl vegaanista worchestershirekastiketta (veg. bbq kastike toimii tilalla!)

1 tl savuaromia/savupaprikaa

½ tl sipulijauhetta

1 valkosipulinkynsi 

suolaa ja pippuria maustamiseen

1. Sekoita marinadin ainekset. Marinoi sienipihvejä 10-20 minuuttia. Käännä sienetpuolivälissä.

2. Lämmitä grilli tai tarttumaton pannu korkealle keskilämmölle ja lisää öljyä. Sienien tulisi sihistä, kun ne asetetaan pannulle! Älä liikuta pihvejä ja anna niiden paistua neljästä viiteen minuuttia, sitten käännä. Paina kevyesti paistinlastalla. Pihvit ovat valmiita, kun ne ovat kullanruskeita. Nauti sellaisenaan tai esimerkiksi ranskanperunoiden tai salaatin kanssa.