Käärepaperia, vapisevin käsin avaan lahjan. Se on nukke, jolla on minun kasvoni. “Se on sinä,” minulle sanotaan. “Katso nyt, se on yhtä kaunis kuin sinä, yhtä kiltti. Sillä on sinun silmäsi ja sinun nimesi.” Pitelen nukkea käsissäni, enkä tiedä mitä tehdä. 

Hän istuu ratissa, sininen Ford Sunliner ajaa preerian halki, radio soi ja takapenkillä poltetaan tupakkaa. Amerikka katoaa mustana pisteenä horisonttiin. Louisianan taidemuseon retrospektiivinen näyttely esittelee ensimmäistä kertaa kattavasti Venezuelalais-Amerikkalaisen Marisolin (1930 – 2016) tuotantoa Euroopassa. 

Ensin tulen meren ylitse, sitten junalla Ruotsin halki, rautaruukit, haukka joka liitää pellon yllä ja sitten silta, jonka kumpikin pää katoaa usvaan. Minulla ei ole paluulippua. Ajattelen kuinka veistos kiihdyttää ja lentää seinästä läpi, kuin matkalla jotakin kohti tai kuin jotakin paeten.

Maria Sol Escobar syntyy Venezuelalaisille vanhemmille Pariisissa vuonna 1930. Hänen lapsuudessaan perhe matkustaa ympäri Eurooppaa, Venezuelaa ja Yhdysvaltoja. Marisolin ollessa yksitoistavuotias hänen äitinsä tekee itsemurhan ja isä lähettää hänet sisäoppilaitoksiin Long Islandille ja Los Angelesiin. Äidin kuolema saa Marisolin vannomaan hiljaisuuden valan, eikä hän puhu ääneen ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Senkin jälkeen Marisolin olemusta on kuvailtu varautuneeksi. “Hiljaisuudesta oli tullut tapa, eikä minulla todella ollut mitään sanottava kenellekkään.” 

Kuusikymmentäluvun alussa Marisol saapuu New Yorkiin ja ystävystyy nopeasti Andy Warholin kanssa. Taidekriitikot tarkastelevat Marisolin satiirisia ja amerikkalaisen pop-kulttuurin kuvastosta ammentavia teoksia osana poptaiteen liikettä, mutta Marisolin syvästi omaelämäkerrallinen, ja poliittinen taide ja eklektinen, surrealismista, dadasta ja Etelä-Amerikan esikolumbiaanisesta taiteesta ammentava ilmaisu vastustaa selkeää luokittelua.

Marisol vaipuu suhteelliseen tuntemattomuuteen kuusikymmentäluvun jälkeen. Hän kokee New Yorkin taidemaailman ahdistavaksi ja viettää pitkiä ajanjaksoja matkustaen ympäri Etelä-Amerikkaa ja Eurooppaa. Hän ei lopeta tekemästä taidetta suosion hiipumisesta huolimatta.

Laukkuni pohjalla, repaleisten pääsylippujen, matkalippujen ja käärepaperien keskellä ryvettyy Jack Kerouacin teos Matkalla (1957) ja alan vaistomaisesti vertaamaan Kerouacin kirjoittamista ja Marisolin taidetta.

Näen samankaltaisen halun lähteä, lähteä vain. Kohti raunioita, autiokaupunkeja, katedraaleja, tuulimyllyjä ja minareetteja, ja kaukaisella rannalla piirrän kasvoni hiekkaan ja katson kuinka vuorovesi pyyhkii ne pois, kerta toisensa jälkeen. 

Matkalla kertoo Jack Kerouacin ja hänen ystäviensä levottomista automatkoista Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Teosta pidetään yhtenä beat-kirjallisuuden keskeisimmistä teoksista ja sillä on ollut merkittävä vaikutus kuusikymmentäluvun vastakulttuurin syntyyn. 

Marisol itse saattaisi kammoksua vertausta, sillä myös Kerouacin edustama mieskeskeinen ja ummehtunut taidekäsitys saattoi olla juuri yksi niistä syistä, miksi Marisol päätyi jättämään New Yorkin taidemaailman taakseen. Tulkinta Marisolista osana poptaiteen liikettä on kiistanalainen, sillä  monet aikalaiskriitikot marginalisoivat Marisolin taidetta tarkastelemalla sitä yksinomaan mieskeskeisen poptaiteen vastavoimana. Marisolille annettiin ajalleen tyypillinen “naistaitelijan” rooli, jossa jokaista teosta analysoitiin yksinomaan hänen naiseutensa kautta. Sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän lisäksi Marisol kohtasi myös rasismia ja monia hänen teoksiaan pidettiin “primitivistisenä kansantaiteena”. 

Poptaiteen naiskuva on monien miestaiteilijoiden teoksissa erittäin seksistinen: naisen rooli on joko olla täydellinen kotiäiti tai ehostettu ja idolisoitu, aurinkolasipäinen pin-up tyttö. New York Times Magazine-lehden vuonna 1965 julkaistussa artikkelissa “It’s Not Pop, It’s Not Op—It’s Marisol”  hänestä kirjoitetaan seuraavasti: “New Yorkin taiteilijapiireissä, Marisolin legendaarista asemaa tukevat hänen tyylikkäät, luisevat ja kuopalle painuneet kasvonsa (elegantin espanjalaiset pienellä mustalaisen vivahteella) ja joita reunustavat kiiltävät mustat hiukset, hänen arvoituksellinen varautuneisuutensa ja kaukainen kuiskaava ääni.”¹ 

Vaikka beat-kirjallisuutta on kuvailtu toiveikkaaksi ja sen katsottiin edustavan uudenlaista vapautta, silti itselleni Matkalla näyttäytyy osin vanhentuneena ja pohjimmiltaan hyvin epätoivoisena kertomuksena, kuin harharetkenä, missä mitään ei todella löydettävissä ja kaikki hajoaa kappaleiksi. Sen kieli on kuin amfetamiinia, joka pistää sydämeni hakkaamaan ja pakottaa minut liikkeelle, mutta on kuin lauseet ja kirjaimet eivät todella johtaisi minkään luokse.

Ajattelen Kööpenhaminassa nukkekoteja. Puhtaat pastellinväriset julkisivut, pienet ikkunat, joiden suojista minua tuijottavat epätoivon nappisilmäiset hirviöt. Ja keuhkot kuristuvat henkitorven ympärille, istun juna-aseman penkillä eikä minulla ole mitään minne mennä eikä mitään minne palata. Olen unohtanut nimeni, kotimaani, sekä kaiken mitä olen koskaan ollut.

Vuonna 1969 Marisol jättää New Yorkin ja matkustaa Tahitille, jossa hän opettelee laitesukeltamaan. Siellä hän tuottaa vettä ja kaloja käsittelevän teossarjan, jota aikalaiskriitikot kuvailevat sanoilla ”epäkiinnostavaa, banaalia, jopa tarkoituksetonta” Itselleni nämä teokset ovat kenties hänen kaikkein kauneimpiaan. Marisol käytti veistoksissaan muottina omia kasvojaan ja kehoaan. Useissa hänen aikaisemmissa teoksissaan hän on paisutellut ja vääristellyt joitakin piirteitään käyttäen metodia identiteettinsä sekä aikansa naiskuvan kyseenalaistamiseen, hänen ilmaisulleen ominaisella humoristisella tavalla.

Marisol lopetti aikuisiällä käyttämästä isänsä sukunimeä ja on sanonut, että hänen ainoa todellinen kotinsa löytyy taidehistoriasta. Marisol tarkoittaa sananmukaisesta merta ja aurinkoa. Kummallinen vedenalainen maailma, löydän kaloilta minun kasvoni. Käsien tilalle kasvavat evät, tavallaan täälläkin on koti.

Nousen ylös aseman penkiltä, kävelen suuren hallin halki, ihmiset virtaavat johonkin. Minulla ei ole paluulippua. Sähkölangat värisevät, metalliset pyörät kirskuvat. Juna lähtee kohta, ajattelen ettei edes niin väliä minne. Eiköhän jotain löydy.

Minä löydän kasvoni lammen väräjävästä pinnasta ja silmät keltaisen heinikon lomasta. Tahtoisin kuulla nimeni kuin laulun, maanvyöryn äänessä ja sudenkorennon siipien iskussa. 

Anton Laatikainen

Essee, Kerouac, Marisol, the Louisiana

Viitteet:

¹ “On the New York art scene, the Marisol legend is nourished by her chic, bonesand-hollows face (elegantly Spanish with a dash of gypsy) framed by glossy black hair, her mysterious reserve and faraway whispery voice” (kirjoittajan suomennos)

”Marisol”, Louisiana Museum of Modern art, 1.10.2025 – 22.2.2026

Kerouac, Jack: “On the road”, 1951

Scime, Anna “Marisol’s Fish and Water Works” 2025. https://buffaloakg.org/blog/marisol%E2%80%99s-fish-and-water-works

Richardson, Olivia: “Rosalyn Drexler: Wrestling Feminist in the Pop Art World,” 2025. https://www.dailyartmagazine.com/rosalyn-drexler-pop-art/

Whiting, Cecile: “Figuring Marisol’s Femininities” 1991 https://www.racar-racar.com/uploads/5/7/7/4/57749791/_racar_18_1_2_09_whiting.pdf