Kun isäni makasi tilassa, jossa paikka ja aika olivat muodotonta hämärää verhoa ja salaperäinen yö oli vallannut epämääräisen, pahaenteisen huoneen, hän epäili kuolevansa hyvin pian. Käsitys omasta kehosta rajoittui epäilyttäviin putkiin, joista hahmot täyttivät suoniin lisää verhoa, joka kulki hermoston kautta mieleen ja harsona verkkokalvoille peitteeksi. Oman vatsan sisällä oli tyhjää siinä, missä oli ollut sisäelin. Oliko raajoja? 

Pää.

Oli alistuttava pimeään ja elämän pinnat pehmentäviin lakanoihin. Oli kuljettava tunneleita, joissa liikkui kummajaisia ja ihmeteltävä heidän suunnitelmiaan. Välillä isä tunnisti oman itsensä: “se olen minä joka hengitän.” Ja heti seuraavassa hetkessä ei ollut tietoa kenen kuuluisi hengittää ja miksi. 

Korppi lensi tunnelista. Täysin musta lintu, musta kuin kaikki muukin, mutta jonka ääriviivat olivat hahmotettavissa kiiltävistä sulista. Se tuli jostain, ehkä lapsuudesta, ehkä ajasta ennen syntymää, ja laskeutui isän pään päälle. Sitten isäni tiesi, ettei kuolisi. 

Walesilainen videotaiteilija Scott Barley (1992) kuvaa teoksissaan usein tiloja, joiden käsitys muodostuu kokemuksellisesti. Hän avaa ikkunoita niihin tunneleihin, joita pitkin Korppi lentää ja ilmoittaa pelastuksesta. Tunneleihin, jotka ovat meistä yleensä hyvin kaukana, mutta viime kädessä väistämättömiä. Susan Sontag sanoo esseessään Illness as a metaphor (1978), että sairastaminen on ihmisen toinen osa – se on yhtä olennaista kuin terve oleminenkin.  Silti sairauden kokemuksesta puhuttaessa usein varjoon jää juuri se, mitä sairaus meille paljastaa.

Ihminen elää siis Sontagin mukaan kaksoiskansalaisena, vuorottelijana, osin sairauden ja osin terveyden valtakunnissa. Vuorottelu on orgaaninen, väistämätön osa elämää. Markkinatalous pyrkii kuitenkin iskostamaan meihin valheellisen ajatuksen terveyden haalimisesta pääomana. Se kilpailuttaa terveyden, jonka avulla arvotetaan kansalainen toisesta. Terveyden valtakunnassa ollaan hyödyllisiä, sairaana nähdään kuvitelmia ja odotetaan paluuta tehokkuuteen. Sairauden valtakuntaa vähätellään, vaikka se on osa inhimillistä kokemusta, ja joskus jopa portti niihin abstraktioihin, joiden avulla avautuu olemisen kokemus vieläkin selvempänä.

Juuri näille abstraktioille, mielen takamaille, Barley johdattelee katsojaa videoteoksessa Hinterlands (2016). Saamme nähdä tien, jota pitkin kuljemme tietämättä minne ja mistä. Näemme mustan, vain ääriviivoiltaan tunnistettavan metsän, sekä sen takaa kajastavan valon, joka samalla paljastaa ja uhkaa. Valo on tavoittamaton, ja pysyy aina piilossa luoden varjoja, jotka peittävät kaiken mikä voisi neuvoa matkan suunnasta. Ympäristö on vain osin tunnistettavaa, ja vailla kontekstia. Matkasta tulee lopulta vain haptista, epämääräistä ja ymmärrykselle merkityksetöntä. 

Kun astumme kuvan hämärään, se paljastaa oikean luonteensa: todellisuuden puhtaan haptisen energian, jossa ei ole muuta kuin sointuisaa valoa, ja Tuntemattoman pohja. 

(Barley, 2016)**

Videoteos A Ladder (2025) viittaa nimensä mukaan jälleen toiseen reittiin. Nyt kosminen matka kulkee vuoristossa, päätyen lopulta avaruuteen. Jotain tunnistettavan oloista hahmottuu välistä, mitä se on – sillä ei ole väliä. Kuten Barleyn teoksissa, isäni kokemus oli sairastaessaan tietämättömyys suunnasta, johon oli kulkemassa. “Nämä hetket paljastavat ihmiselle jotain hyvin olennaista, jota ei lähes mitenkään muuten voi käsittää, tai selittää,” kertoo isäni. 

Ja sitten kuin lahja, saapui Korppi ja paljasti suunnan.

“Sairaus on elämän öinen ulottuvuus”, jatkaa Sontag. Hän kertoo siitä, miten vaikeaa ja pelottavaa on identifioitua myös sairauden valtakuntaan. Nykyisen ratkaisukeskeisen lääketieteen perusoletuksena on, että kaikki sairaudet ovat parannettavissa taikka tulevat olemaan parannettavissa. Kun ihminen näin ollen tulee kasvotusten parantumattomuuden edessä, muodostuu Sontagin mukaan sairaudesta käsittämätön ja mystinen; sairaus muuntuu metaforaksi. Tällaiseen sairauteen – ennen tuberkuloosi, nykyisin syöpä – kehkeytyy silloin olettamuksia, jotka ovat haitallisia yhteiskunnalle, yksilölle ja tieteelle. 

Sontag kirjoittaa: “Jokainen sairaus, jota pidetään mysteerinä ja jota pelätään riittävän voimakkaasti, koetaan moraalisesti, ellei jopa kirjaimellisesti, tarttuvana.”Mystifiointi johtaa häpeään, piilotteluun, hoidon vierastamiseen, sosiaalisen kaikkoontumiseen taikka jopa itse diagnoosin piilotteluun lääkärin toimesta. Täsmällisenä esimerkkinä tästä Sontag antaa tuberkuloosiin sairastuneen Kafkan kirjeen ystävälleen: ”Suullisesti en opi mitään varmaa, sillä tuberkuloosista keskustellessaan… kaikki vaipuvat ujouteen, välttelevyyteen ja lasittuneeseen puhetapaan.” 

Sairaudesta muodostuu siis vertauskuva, joka karkaa tieteellisistä käsistä. Taiteessa sairauden monitasoisuus tekee siitä kiinnostavamman, sillä se toimii myös työkaluna. Sairaudet esiintyvät motiiveina, voimina sekä persoonina. Ne muokkaavat yksilön ja kollektiivin maailmoja. Thomas Mannin romaanissa Kuolema Venetsiassa (1912) kolera ja himo tuhoavat päähenkilö Gustav von Aschenbachin kaiken yksilöllisyyden – järjen, hillinnän ja tarkkuuden. Sairaus ja himo näkyvät kuin yhtenä ja suuresta säveltäjästä romuttuu yksi kolerauhri tuhansien joukossa. Yksilö muuttuu lopullisesti osaksi kasvotonta massaa. 

Elämme nyt ajassa, jossa länsimaisten yksityisyritysten oligarkia leviää ja oireilee pandemian kaltaisena. Valtiomme tiivistää pääomaa, ja murentaa hyvinvointivaltion merkitysjärjestelmiä, joihin ennen oli helppo nojata. Enää on vaikea tukeutua luvattuun rationaalisuuteen, joka on meidät pettänyt. Presidenttimme golfaa rikollisen kanssa, joka uusliberalismin  nimissä piirtää hotelli-imperiumin pohjapiirroksia kansanmurhattujen lasten ruumiiden päälle, jolloin on vähintäänkin ymmärrettävää menettää uskonsa länsimaisiin arvoihin.

Katalonialainen taiteilija Albert Serra lausuu hienosti litteroidussa juhlapuheessaan A Toast to St Martirià (2024): “Rahataloudella on Jumala, joka pyrkii intellektualisoimaan olemisen ja siksi inhoaa vaistomaisia impulsseja.” Kun impulssit ja intuitiivisuus on estetty, on onnistuttu rakentamaan rakenteellinen verho, joka normalisoi imperialismin, ihmisoikeusrikokset ja riiston. Tähän on vastattava unohtamalla olemisen järjellistäminen – siihen taide on erinomainen väylä. 

Markkinataloudella on myös pyrkimys ahtaa olemassaolo laatikoihin. Laatikoita on helpompi järjestää tehokkaiksi, eivätkä ihmiset niiden sisällä huomioi ympäristöään. Abstrakti ajattelu sekä abstraktit kokemukset ovat orgaanisia osia ihmisen olemassaolossa, ja merkittäviä keinoja laatikoitumisen vastustamiseen. Niinpä vaikka ympäristökatastrofin sekä kansanmurhien keskellä taide tuntuu avuttomalta suoran toiminnan rinnalla, on tärkeä muistaa kollektiivisen ajattelun muutoksen voima, jolla on kyky hajottaa laatikon seinät. Yksilön empiiriin nämä kokemukset muistuttavat siitä, että kosketeltava maailma on vain yksi kerros totuudesta. Olemisen olennaisuuteen liittyy muutakin. 

Puolalaisen elokuvaohjaaja Andrzej Żuławskin elokuva Yön kolmannes (1971) kuvaa puolalaista kokemusta Saksan miehityksen jatkuvan alistamisen ja murhaamisen keskellä. Elokuvan päähenkilö muistuttaa siitä, kuinka taide elää ihmisyyden ytimessä juuri äärimmäisissä tilanteissa: “Kun Balzac oli kuolemassa, hän kutsui paikalle itse keksimänsä tohtorin. Kun Proust oli kuolemassa, hän oli omansa sijaan huolissaan erään sivuhahmonsa kohtalosta. Se oli hänelle tärkeämpää kuin todellisuus.” 

Niilo Korpihete