Taskussani on lahonnut, hienoksi hioutunut kassakuitti, jonka muste siirtyy kuittipaperista sormenpäihin: viivakoodin hataran harmaa tahra. Marraskuussa kirjoitan ystävälleni kirjeessä siitä, kuinka ainutlaatuisia ovat kaikki ne harmaat, joita voi nähdä vain täällä, vain tähän aikaan vuodesta.¹

Tasaisenharmaa sanomalehtipaperitaivas, jota hengitän sisään suurin keuhkoin. Katua rikkova kallio, mukulakivet, 20 den sukkahousut, Merihaka, ihmiset metroissa ja pysäkeillä, autojen vanteet, kokolattiamatto, tuulesta itkuiset silmät, sumu, loska, aurinko, varpuset. Lohduton ilta, asfaltti. 

Lähetän kirjeen Ranskaan. Osoite leviää räntäsateessa matkalla postilaatikolle, vaikka yritän suojata kirjettä suurilta hiutaleilta talvitakkini taskussa. Olen jo joitakin vuosia ollut epämääräisen huolissani kirjepostin katoamisesta. Paperi on tehotonta, liian arvaamatonta ja oikukasta. Kaikki voi mennä niin monessa kohtaa pieleen, ennen kuin kirjeet saapuvat perille – jos saapuvat. Ranskasta saamani kirjeet ovat pinossa kirjahyllyllä.

Kaapelit ja katulamput, Hakaniemen rannasta kaadetut puut. Puutuneet jalat, sekunnin valo, maidontahmea aamu. Liisteri. Tupakka.

Marraskuun alussa (5.11.2025) Pariisin julkisen liikenteen pienten suorakaidemetrolippujen myynti lopetettiin kokonaan. Kansallisgalleria on luopunut museolipputarroista, enkä muista, milloin viimeksi näin seinäkellon. Yhä useammin taidenäyttelyn tekstit saa puhelimeen QR-koodin avulla. Vien kotiin näyttökuvan, vaikka haluaisin ryppyistä kopiopaperia laukkuni pohjalle. Materiaalinen katoaa ympäriltä ja siirtyy astetta korkeammalle, ikään kuin leijuisimme tämän/tässä yläpuolella. Koen nostalgiakouristuksia asioita kohtaan, joille ymmärrän antaa merkityksen vasta, kun en voikaan enää hypistellä niitä. Helposti unohtuvat asiat häviävät, suloinen silppu ja pohjattomien taskujen aarteet, jotka kiertyvät sotkuiselle kerälle ja nukkaantuvat. Miksiköhän koen surua näitä (kiittämättömiä) asioita kohtaan?

Samalla viikolla, kun luen Pariisin metrolippujen katoamisesta, löydän lyijytäytekynän pölystä tummuneen lipun koululaukustani. Laukku ei ollut mukanani Pariisissa, mutta lippu on kulkeutunut sinne muiden sivujen välissä. Myös ystäväni löytää oman lippunsa siivotessaan kotiaan. Lippu on jäänyt taskuun matkalta, jolta ei ole yhtäkään valokuvaa. Matka ei ollut romanttinen. Pian en voi enää löytää muistoesineitä lompakostani, minulla on Apple Wallet. 

1600-luvun rationalistifilosofi Benedictus de Spinoza kirjoittaa ontologisesta monismista: aidosti uutta olemassaoloa ei ole olemassa substanssitasolla, on vain ilmenemismuotoja (mooduksia)². Aine on häviämätöntä. Kaikki on jo olemassa, mutta materia ottaa uusia muotoja. Kun ei ole enää metrolippuja ja museotarroja, materia järjestäytyy uusiin, lohduttomampiin muotoihin: sähköpotkulaudoiksi, jotka joku työntää humalassa kolera-altaaseen. Muovitimanttikoristelluiksi ultrapikamuotipikkuhousuiksi tekstiilijäteröykkiöihin. Moottoriteiksi, Leopard- panssarivaunuiksi ja pohjoismaisiksi drooneiksi. Valtavaksi määräksi näyttöjä (LCD, OLED, CRT…), joissa on kaikissa sama harmaa sinivalo, tasainen ilman sävyjä. Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha -triptyykin (n. 1500–1505) kadotusta kuvaavassa, vasemmalta laskettuna kolmannessa paneelissa ei ole horisonttia. Maalauksen äärimmäinen klaustrofobia syntyy jatkuvuuden puutteesta³. Asiat eivät johda seuraavaan, ei ole historiaa tai tulevaisuutta: ei tilaa tai aikaa antaa asioiden harmaantua, lahota.

Haluaisin, että asiat saisivat hapertua rauhassa. Lahonnut materiaali ruokkii uutta elämää⁴. Lahoaminen on lahja. Lehtiö, joka saa muuttua ryppyiseksi reunoiltaan, rakastettu tavara. Tomusta tullut ja tomuksi palaava.

Peltipurkki, silakka. Ilmansaaste. 

Perinteinen marraskuukokemus. Hetki hereillä, ennen kuin avaan silmät aamulla.

Jos materian on oltava jotain, en keksi sille parempaa ilmenemismuotoa kuin taideteos. Merkittävä materia, jonka luokse haluaa palata, josta haluaa huolehtia, jonka kanssa saa ajatella ja ihmetellä yhä uudelleen. Taideteos, joka saa lahota ajan kanssa, vanheta arvokkaasti, eli vanheta vain. Hidas muutos, pölyn keräämisen arvonpalautus. 

Taskuni ovat täynnä arvokasta sälää, kuitteja ja pääsylippuja, näyttelytekstejä, bussilippuja, kiiltokuvia, adaptereita,  jonotusnumeroita, post-it-piirroksia, rukousnauhoja, teepussien nimilappuja, 400 mg ibuprofeinlaattoja, kuorokonserttien aikatauluja, italiankielisiä Isä meidän -rukouksia, korvakorujen taustoja, kuivakukkia, hakaneuloja, nenäliinoja, ale-lappuja, kebabravintoloiden desinfiointiliinoja, antikvariaattien käyntikortteja, tyhjiä sytyttimiä, kameroiden 32gb muistikortteja, palapelinpaloja, filmirullien purkkeja, karkkipapereita, haljenneita simpukankuoria, paristoja, sinisiä kengännauhoja, pelikortteja, sadoittain revenneitä sivuja. 

Tiedän tarkkaan, mitä kaikkea kannan mukanani, vaikka asioiden järjestys on alati muuttuva. Rakastan sitä kaikkea, sillä olen taskuni. Tasku on metaforinen tila. Pieni, inhimillinen, kestävä vaikka nuhjuinen tila, jossa pienet asiat, ystävät, taide ja solidaarisuus elävät – kurjan maailman taskussa, suojassa. Taskussa saa ajatella ja rakastaa, siellä saa olla hiljaa, hyödytön, hypisteltävä. Sinne hukkuu tavaroita, siellä on tilaa muistoille. Tällaisia taskuja syntyy, kun kaksi tai useampi tulee yhteen jaetun ymmärryksen tai vastarinnan kautta⁵. (Post-)postmodernismia ei yleensä yhdistetä myötätuntoon⁶. Siksi empatiasta tulee tasku välinpitämättömässä maailmassa. Taskussa kaikki on arvokasta, kaikki on rakasta. Apatialle ei ole tilaa.

Mutta taskuun laitettava katoaa, ja siitä olen surullinen. Mikä saa muuttua kivenharmaaksi spiraalieläinfossiiliksi, kun jätämme jälkeemme vain dataa. Ei tomua, ei soraa, vain mielettömästi immateriaa internetin loputtomalle jättömaalle. Nettipölyä: osoitteita ei minnekään ja kuolleita kommenttikenttiä. Pienet tärkeät asiat eksyvät sinne, eivätkä koskaan näe uusia näyttöjä. Unohduksen arkistoon, joka on liian suuri hallittavaksi. Boschilaiseen groteskiin kadotukseen: kaikki, siis todella aivan kaikki, on tässä ja nyt ja vain tässä ja nyt. Staattisena, latteana, tasaharmaana.

Harmaahaikaran höyhenpuku, keittiöveitsi, parkkihalli, Hietaniemen hautausmaa, jätesäkki.

Onneksi kantajalleen tärkeät taskut vielä säilyttävät pieniä asioita, henkilökohtaisia asioita. Taide on tasku merkitykselle, ja kaikelle muulle, mitä se tuo tullessaan. Taideteoksen ja kokijan välissä on tasku, rikoskumppanuus tai juoni. Näyttelyn avajaiset ovat tasku, jossa ihmiset nauravat, polttavat tupakan ja keskustelevat toisista taskuista. Taskuissa johdot, kuminauhat ja paperisuikaleet menevät solmuun ja keksivät avautuessaan uutta. Siellä asiat säilyvät. Kun joku joskus kirjoittaa historiaa tulevaisuudessa, hän etsii sekä konkreettisten että metaforisten taskujen sisältöjä, menneiden päivien lahjoja. Yksittäisiä ajatuksia, jotka paljastavat lopulta kaiken. Jos materia järjestäytyy veistoksiksi ja runokirjoiksi, ehkä meistä voi jäädä jäljelle muutakin kuin tuhoa ja sähköpotkulautoja.

Siiri Sainio

Viitteet

¹ Kirjoitettu Helsingissä marraskuussa 2025.

² Spinoza 2019, 43.