Viitisentoista vuotta takaperin, kiistäessäni tuolloin hyödyttömänä pitämäni ympäristösuojelutyön merkityksen, esitin Greenpeacen rahankerääjälle väitteen, että kyllä jääkarhukin tappaisi – ellei peräti murhaisi – meistä jokaisen, jos se vain saisi siihen tilaisuuden. Eläin ei siis olisi suojelun arvoinen koska sekään ei tilaisuuden saadessaan säästäisi meitä ihmisiä. Tuolloin tietämättäni väitteen takaa löytyvää oletusta eläimen murhanhimoisuudesta oli käsitelty vuosituhannen vaihteessa Johanna Sinisalon Finlandia-palkitussa esikoisteoksessa Ennen päivänlaskua ei voi (2000), sekä yli 60 vuotta Sinisaloa aiemmin tšekkilaiskirjailija Karel Čapekin klassikossa Salamanterisota (Válka s Mloky, 1936, suom. Reino Silvanto, 1938). 

Ennen päivänlaskua ei voi ja Salamanterisota kantavat mukanaan joukon yhteisiä nimittäjiä. Molemmat asemoituvat tieteisfiktion laitamille jonkinlaiseen epäkonventionaaliseen ja ihmistoimijuuden kannalta pettävään maastoon. Molemmissa maailmaan on ilmestynyt ihmisen ja eläimen välistä erontekoa haastava olio. Lisäksi molemmat teokset ammentavat laajasti mitä erikummallisemmasta historiallisesta materiaalista aineksia tarinan vaihtoehtohistoriaksi, operoivat salaliittoteorioiden ja todellisuuden rajapinnalla ja päätyvät lopulta eläimen suorittaman tapon, sekä murhan, äärelle. 

Čapekin teoksessa sukupuuttoon kuolleeksi luultu jättiläissalamanteri, joka kirjassa määritellään 1700-luvun fossiililöytöä seuraten sukupuuttoon kuolleeksi andrias scheuchzeriksi, leviää ihmistoiminnan seurauksena ympäri maailmaa. Salamanteri oppii ihmisiä matkimalla muun muassa avaamaan veitsellä nilviäisten kuoria, tappamaan haikaloja harppuunalla, puhumaan ja lopulta rakentamaan sukellusveneitä. Kirjassa keskeiseen asemaan nouseva ihmiskunnan kesken käyty neuvottelu tämän muinaisen ”ikisalamanterin” älykkyydestä, asemasta, sorrosta, kansalaisuudesta tai hyväntahtoisuudesta laajenee joukoksi metaforia rotusorrosta antisemitismisiin ja kolonialismista fasismiin. Nykylukijalle teos toimii lisäksi metaforana vieraslajeja koskevasta tieteellisestä(kin) keskustelusta sekä ilmastonmuutoksesta. Johann Jakob Scheuchzerin vedenpaisumusta edeltäväksi ihmiseksi virheellisesti määrittelemä salamanterilaji hurmaa teoksessa ihmiset (ja lukijat) ensin lapsenkaltaisuudellaan, sittemmin väsymättömyydellään ja teoksen loppupuolella myös älykkyydellään. 

Sinisalo rakentaa eläinolion runsaan peikkoa käsittelevän kansanperinteen ympärille. Teosta voisikin kutsua tieteisfiktion sijaan ”kansantieteisfiktioksi” tai ”folk-scifiksi”. Peikko tai ”rietta” on tarinassa löydetty ja luokiteltu tieteellisesti lajiksi, joka kuuluu ”kissa-apinoiden” heimoon, ja jonka käytös ja ulkomuoto muistuttavat rajuimpien lastensatujen peikkoja. ”Kulkee pystyasennossa kahdella jalalla. Takakäpälissä neljä, etukäpälissä viisi pitkäkyntistä varvasta, peukalotyyppinen otevarvas mukaan luettuna. Häntä pitkä ja tupsumainen.”, kuvaa Sinisalo. Teokseen upottama kansanperinteen määrä on vaikuttava: Pessistä ja Illusiasta päästään Anni Swanin satujen kautta Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuvauksiin. Peikko näyttäytyy teoksessa ennen kaikkea epäsopivana lemmikkinä, jonka eleet ja teot eivät päästä siihen ihastunutta päähenkilöä helpolla vaan haastavat, vetäytyvät ja lopulta repivät riekaleiksi digitalisaation kynnykselle ehtineen moderniuden. Ihminen katsoo peikkoa ihaillen, ihminen antautuu eläimen valtaan ja päättää lopulta seurata sen viitoittamia jälkiä metsän tiheyteen. 

Molemmat teokset johdattavat lukijan lopulta veritöiden äärelle. Čapekin teoksen salamanteri räjäyttää ihmisiä ensin yksi kerrallaan mutta pian myös massoittain. Miestenvälisen rakkauden metaforana toimiva ja pimeässä viihtyvä peikko taas hyökkää ihmisten kimppuun ymmärtämättä tekojensa seurauksia – kuin vaistojensa ajama eläin. Molemmissa teoksissa ikäviä lopputulemia ennakoiva kerrontatapa vihjaa murhatöiden jatkuvan ja laajentuvan kirjan tarinan päätyttyä. Sinisalon teoksen lopussa antimoderni, kapinaa enteilevä, karvainen käsi (vai etujalka?) on oppinut käyttämään konetuliaseita; Salamanteri puolestaan räjähteitä kokonaisia mantereita uhkaavassa mittakaavassa.  

Čapekin kirjan salamanteri oppii murhaamaan teknologiaa hyödyntämällä ja ihmisen toimintaa havainnoimalla. Tätä voisi tulkita esimerkiksi René Girardin mimeettisen teorian (mimetic theory) kautta, joka esittää väkivallan olevan peräisin halusta ja tarpeesta jäljitellä vastapuolen aggressiivisina tulkittuja eleitä. Sinisalon peikossa – ja kansanperinteen peikossa ehkä ylipäätään – murha tai potentiaali siihen taas on olemassa sisäsyntyisesti, eläimeen kuuluvana vaistomaisena ominaisuutena. Salamantereiden kädet ovat pienen lapsen käsien kaltaiset ja siten sellaisenaan viattomat. Peikon kädet taas ovat kissapedon neulanterävine raatelukynsineen ikään kuin jo valmiiksi turmeltuneet. Kumpi väkivallan muoto määrittelee eläimyyttä, ja kumpi taas on teoreettisilta perusteiltaan uskottavampi, jäänee lukijoiden päätettäväksi. 

Viitisentoista vuotta sitten rahankerääjälle lausutun väitteen jälkeen maailma on muuttunut. Reippaasti maailmaa enemmän on kuitenkin muuttunut allekirjoittaneen maailmankuva.  

Eläimien kasvattamisesta kidutusta muistuttavissa olosuhteissa, massamittaisesta murhaamisesta ja syömisestä on tullut yksi aikaamme määrittävistä ilmiöitä. Eläimiä kasvatetaan murhattaviksi pelkästään Suomessa vuosittain runsaasti yli 100 miljoonaa mutta vielä karmivampaa on, että näiden miljoonien eläimien elämä on niin sietämätöntä, että itse kuolema tuntuu minusta ehkäpä ainoalta hyvältä eleeltä, jonka eläin elämänsä aikana kohtaa.  

Ehkäpä tilanteen tiedostamisen takia, on ajattelullani ollut viime vuosina tapana ajautua eläinten äärelle. Aivoihini kertyy Wikipedia-artikkelien ”koko ja ulkonäkö”-osaston eläimiä koskevaa nippelitietoa sekä kasvava määrä eläinfilosofiaa, enkä taida olla ainoa. On paikallaan tunnustaa, että suuri osa elämäni mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä rakentuu eläinten tuottamien affektien, ajatusten, teorioiden ja mahdollisuuksien varaan. Tätä esseetä valmistellessa törmäsin Roni Grénin saatesanoihin John Bergerin teoksessa Miksi katsoa eläimiä? (2025). Grén kirjoittaa kuinka Bergerin ”häpeämättömän fantasioiva suhde eläimelliseen elämään” avaa näkökulman, jossa kapitalistisen tuotantokoneiston hylkäämä ihminen voi nähdä toisen lajin hylätyssä asemassa itsensä. Ja että tämä empatia on yksi mahdollinen väylä nähdä ja kokea elämä kapitalistisesta tuotantokoneesta vapaana – sellaisenaan. Minä, Sinisalon tarinan päähenkilö ”Enkeli”, sekä Čapekin teoksen salamanteren oikeuksien puolustajat, seuraamme mahdollisesti Grénin tunnistamaa elettä. 

Dokumentaristi ja eläinoikeusaktivisti Saila Kivelä on puhunut eläinten puolesta toimimisen herättämien tunteiden ristiriitaisuudesta. Siitä kuinka on pakko kamppailla eläimen puolesta, joka ei pysty puolustamaan omia oikeuksiaan, ja että tämä pakko on teoreettisesti hankala perustella – sekä tuottaa uuvuttavia voimattomuuden kokemuksia. Ehkäpä Kivelänkin esiin nostamasta syystä Sinisalon ja Čapekin kirjoissa vastarintaan nousevat, tappamista suunnittelevat ja murhaavat, eläintä muistuttavat olennot liikauttavat sisälläni jotakin niin voimakkaasti. Tarinoissa eläin kamppailee itse itsensä puolesta ja tappaa ihmisen suunnitellusti. Eläin ei pakene vaan vastaa ihmisen väkivaltaan samalla mitalla – eikä anna armoa. Ajatus tappamiseen kykenevästä, sitä suunnittelevasta ja sen toteuttavasta eläimestä asettaa etiikkaa koskevan haasteen tämän kaiken silmittömän eläinten massamurhan keskellä. Onko niin että vasta vastarintaan, ja loppupeleissä suunniteltuun tappamiseen kykenevä, nyt porsitushäkkiin tai eläintarhan pleksilasikuutioon hylätty eläin voisi vaatia ja saada itselleen ne oikeudet, jotka tuotantojärjestelmämme pyrkii siltä kategorisesti kieltämään? Tulisiko eläimestä näin vertaisemme ja kiihdyttäisikö tämä ”tasavertaisuus” ihmiseläimien haluja alistaa ja hävittää lisää eläinlajeja? Yhtäkkiä huomaan että viidentoista vuoden takainen väitteeni jääkarhujen tappoaikeista on kuin onkin ajankohtainen.