Majat – Emma Vilppula, Joona Sorsa & Milja Havas

2.-28.8.2025

K-17 – Taiteen ja ekologian koetila, Sipoo

‎

Ystäväni kertoo puhelimessa unesta, jossa hän löytää talostaan uuden huoneen. Hän joutuu ryömimään huoneessa, koska se on ahdas sen sisällä rehottavien puiden, kasvien ja kukkien takia.

Näin unta pesästä jossa puut karkottivat kuoleman.¹

Sipoon Nikkilän entisellä mielisairaala-alueella sijaitseva K-17 on kivinen rakennus, joka oli aikoinaan sairaalan kasvihuone. Rakennuksen menneisyydestä vihjaavat sen pihalle jääneet, vähän maanpintaa matalammalta nousevat suuren kasvihuoneen rakenteiden rauniot.

Näyttelyssä on kolme majaa, joista yksi on rakennettu tiilestä, yksi risuista ja yksi oljista. Jokaisella majalla on oma huoneensa ja jostain kantautuu humisevaa vihellykseltä kuulostavaa musiikkia. Narratiivi tuntuu kaukaisesti tutulta ja teksti varmistaa epäilyni; näyttelyn lähtökohtana on kertomus kolmesta pienestä porsaasta ja sudesta. 

pieni, yksinkertainen vakinaiseen t. tilapäiseen käyttöön tehty asumus t. suojapaikka²

Tarinan porsaat pakenevat majoihinsa isoa pahaa sutta. Maja on piilo, viihtyisä kotelo, jonka sisällä ulkopuolinen maailma tuntuu hiljenevän, siirtyvän vähän etäämmälle. Maja luo vaikutelman siitä, että vaikka sen sisältä voi nähdä ulos, ulkoa ei voi nähdä sisään. Tarvitaan seinät, oviaukko, ehkä ikkuna-aukkokin ja ainakin katto. Rakentaminen on ruumiillista työtä, joka vaatii taidon lisäksi sopivat materiaalit. Esimerkiksi sohva, jonka tyynyt ovat kulmikkaat ja kovat, sellaiset, että ne voi asetella nojaamaan toisiinsa, ensin seiniksi ja sitten katoksi, soveltuu hyvin majan rakentamiseen. Kun olin pieni, naapurissa oli sellainen sohva. Seurasin porkkanan värisistä tyynyistä rakennetun rakennelman sisältä juhlia, salaisia keskusteluja ja jännittäviä elokuvia kuin ujo jänis.

Satu alkaa olkimajasta. Päästäkseen sisälle majaan täytyy kumartua, pujottautua pienestä avaimenreikää muistuttavasta oviaukosta, jonka yllä riippuu kaksinkertaista perhosta muistuttava veistos ehkä tuomassa onnea. Pronssinen hyönteinen näyttää raskaalta painuessaan pehmeää olkipeitettä vasten. Oviaukossa olen poikkeuksellisen tietoinen ruumistani, raajojeni pituudesta ja muodoista. Pelkään, että joku huomaa, kuinka vaivalloinen toimitus tämä on, taivutan jalkojani, painan selkäni kasaan ja hivuttaudun sivuttain. Ponnistelu tuntuu hyvältä ja majaan pääseminen palkinnolta. Sisällä unohdan ajatella sitä, miltä näytän tai miten liikun. Ulkoa tuleva valo suodattuu oljesta rakennettujen seinien raoista ihmeellisen kauniilla pilkullisella tavalla. Sisustus on vaatimaton: seinälle ripustettu lapiomainen väline, pöytä, jonka jalat näyttävät oljesta punotuilta ja pöydän päällä pieni olkinen laatikko, miniatyyrimaja jollekin minua pienemmälle olennolle. Majan sisällä en voi olla ajattelematta sen rakentamiseen vaadittua huolellista työtä, josta myös seinällä roikkuva leipälapio muistuttaa. 

Keskimmäisessä huoneessa on risumaja. Se on majoista matalin ja sen sisäänkäynti on vielä olkimajaakin hankalampi. Onnea tuova symboliikka toistuu yhdistettynä sisustustauluista tuttuun, hieman vieraannuttavalta tuntuvaan hokemaan Home sweet home, joka koristaa pronssista kylttiä oven suulla. Kyltin myötä majan merkitys laajenee ja herää kysymys majan suhteesta kotiin. Sisältä löydän pieniä vihkosia, Elmeri Terhon runozinejä. Mistä ihminen tietää minne se on menossa? –zine alkaa kuvitelmasta kaksiosta, joka sijaitsee vieraassa kaupungissa. Runossa liikutaan vieraalta tuntuvassa asunnossa, työmatkalla, A4-paperin pinnalla, vuorella, vuodenajoissa ja merenpohjassa. Kertojan kokemus ajasta ja minuudesta kiinnittyy tilaan.

Sinne ei mentäis tekemään mitään koska siel ei ois mitään välineistöä, johon ois kotonaan tottunut. Siel vaan maattais jollain oudolla, liian korkeella tai matalalla sohvalla ja katottais ikkunasta lounastaivaalle joittenki sellasten verhojen lomasta, jotka tuntuis vierailta.³

Asunto ilman tuttuja, kotoisia tavaroita, joka sijaitsee paikassa, johon ei ole aiempia siteitä vaikuttaa merkityksettömältä. Mistä koti, pesämme maailmassa⁴, oikeastaan rakentuu? Onko se paikallinen, maaperään ja seutuun juurtumiseen kytkeytyvä tila vai jokin nomadinen, siirtyvä ja ajasta ja paikasta riippuen eri asioista löydettävissä oleva? Tilan poetiikassa Gaston Bachelard yhdistää kodin tai talon (ranskan kielessä la maison merkitsee sekä taloa että kotia⁵) rakentamisen luottamukseen: Rakentaisiko lintu pesänsä, jollei sillä olisi vaistomaista luottamusta maailmaan? Toisaalta satu kolmesta pienestä porsaasta alkaa sillä, että possuäiti kehottaa lapsiaan rakentamaan itselleen kodit ja varomaan isoa pahaa sutta. Onko rakentaminen kuitenkaan ainoastaan ulkopuoliselta pahalta suojautumista, pelosta käsin toimimista, vai voisiko sen nähdä luottamuksen ja rakkauden eleenä?

Possuista ahkerin rakentaa tiilimajan, jonka tarjoaman turvan vuoksi susi jää vaille ateriaa ja porsaat iloitsevat. Pysyvyytensä ansiosta tiilimaja on possujen koti siitä lähtien. Myös näyttelyn tiilimaja näyttää ikuiselta, sen alusta on tiukasti kiinni lattiassa ihan kuin se olisi ollut täällä aina. Jälleen kerran, tällä kertaa ruhtinaallisen tilavaa oviaukkoa koristaa onnenkalu, hevosenkenkä.

Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa.⁶

Materiaalit säilövät muistoja. Rakennuksen perustat, seinät, katto ja lattia muistavat, säilyttävät aikaa. Purkillinen hunajaa sulkee sisälleen kokonaisen mehiläisyhdyskunnan valtavan työurakan. Tiilimajan sisällä on tiilistä rakennettu pöytä, joka notkuu pitojen tarjoiluja: paahdettuja auringonkukkia, leipää, tummanvihreä hyytelö, joka heiluu huvittavasti sitä leikatessa, säilöntänesteessä lilluvia tähdenmuotoisia vihanneksia, pastaa, pieniä vihreitä kääryleitä ja voista rakennettu pienoistiilimaja. Kerään annoksen ja siirryn rakennuksen pihalle syömään muiden kanssa. Syödessäni ajattelen kasvihuoneessa ennen kasvatettua ruokaa ja vieressä toimineen mielisairaalan potilaita varten valmistettua laitosruokaa, jonka ensisijainen tavoite on pitää rakennuksen sisään säilötyt ihmiset hengissä, ei niinkään herättää muistoja kodista, turvasta tai lämmöstä. Toisaalta ruoan merkitys kansoille ja ihmisryhmille, joiden koteja on tuhottu ja siirretty, on korostunut: ruoan voi ottaa mukaan, rakennusta ei. Ruoka on muistojen tiivistymä, immateriaalimaja ja säilö, jonka tarkoitus ei ikinä ollutkaan olla muodoltaan pysyvä, sen olemus perustuu enemmänkin katoavaisuuteen tai muutokseen. Ehkä juuri siksi onkin olemassa ikuisempia reseptejä kuin rakennuksia.

Käyn näyttelyssä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla on pidot, toinen kerta on näyttelyn viimeinen päivä, kestit ovat ohi ja tilassa on hiljaista, vihellystä ei kuulu enää. Pidoista on jäänyt ilahduttavia jälkiä: seinää vasten nojaavat pöydät, astioita, pulloja ja yksi nurkkaan pudonnut hevosin koristeltu servietti. Nostan servietin lattialta ja laitan sen talteen taskuuni. Myöhemmin kotona ripustan sen huoneeni seinälle, kuvitteellisessa paikassa sijaitsevaa rakennelmaa tai huonetta kuvaavan kortin⁷ viereen. Kummassakin kuvassa on vaaleanpunaista. Kortin huoneen tavoin servietin hevonen jää mietityttämään minua, katselen niitä usein aamuisin.

Vauhko, Kukka -niminen heppa teki äkkijarrutuksen

ja sen kengät iski kipinää ratikkakiskoihin osuessa…⁸