Kotipihan kirsikkapuu kasvatti erityisen paljon kirsikoita. Ne kypsyivät asteittain muuntuen vihreästä heleään punaiseen ja vielä syvempään. Oksat tulivat raskaiksi ja yksi niistä sai tuen nuoren koivun rungosta. Lapsi söi kirsikoita, koira söi kirsikoita, linnut söivät. Erään kerran lapsi nielaisi kiven. 

Myöhemmin tuona päivänä vierailulle saapui eräs ystävä. Lapsi avasi huvittuneen jännittyneenä tapahtunutta – saaden jälleen kuulla sen, minkä aina kuulee, kun nielaisee siemenen: alkoi kuvitella, kuten kenties joku toinenkin, vatsassaan versovaa tainta; kuinka runko nousisi ylös ruokatorvea, ohi nielun ja kurkunpään niin, että katse olisi nostettava kohti taivasta, jotta oksisto mahtuisi työntymään esiin aukosta kohti aurinkoa, ja latvaan asettuisi lintu. 

Heinäkuun edetessä lintuja istui oksistossa aina vain enemmän, kujerrusta kuului enemmän. He liikuskelivat tiheämmin kirsikoiden lähettyvillä. Odotettiin kypsymistä, haukkaamista, kirsikkapiirasta, hilloa. Kuistilta käsin katselin hiljaa puuta, ajattelin käspaikkaa.¹ Niissä valkealle pellavakankaalle on punaisella langalla kirjuutettu usein pitkähameinen vaihtuvakasvoinen nainen² tai puu, jonka lehdet keräävät auringonvaloa, juuret imevät vettä ja jonka oksilla istuu lintuja tai joka pitelee käsissään versoja tai vihtoja, pieniä elämänpuita.³

Pellavakankaisella käspaikalla on karjalaisessa kodissa useita tarkoituksia. Perinteisimmin se on sijainnut tuvan oven pielessä olevan käsastian vieressä. Vitjassa riippuvasta astiasta on valutettu tulijan käsille vettä pesemistä varten, ja kädet on kuivattu käspaikkaan. Toinen merkittävä paikka on ortodoksisessa kodissa ollut ikoninurkassa ikonin ympärillä. Käspaikka on arkinen pyhä rituaaliliina, joka kytkeytyy elämän kiertokulkuun sen kaikissa vaiheissa ja jolla on useita eri merkityksiä sen kuvioinneista ja sommitelmista riippuen.

Puunsillalla

Elämänpuu kuvataan useissa kulttuureissa tuuheaksi puuksi, joka yhdistää maan ja taivaan, maanpäällisen ja tuonpuoleisen. Käspaikoissa elämänpuu on usein naishahmoinen. Henkimaailmaa ja uudelleensyntymää on eri puolilla maailmaa kuvattu Jumalattareen, karjalaisessa kontekstissa (Maaria) emoiseen yhdistyvien symbolien avulla, jotka ovat myös käspaikoissa keskeisiä. Ortodoksisessa perinteessä käspaikan nainen on katsottu neitsyt Mariaksi, jumalansynnyttäjäksi, mutta symboli on kristinuskoa paljon vanhempi: Marian voidaan tulkita olevan useamman esikristillisen hedelmällisyyden jumalattaren, haltijan sekä erilaisten arkkityyppien energeettinen yhteensulaelma; nimet vain ovat vaihdelleet ajassa ja tilassa.⁴

Varhaisimmissa tiedossa olevissa kuvauksissa on ilmennetty käspaikassa esitetyn hahmon taitoa välittää viestejä tämänpuoleiseen liukuvarajaisesta tuonpuoleisesta; pyhästä, joka on väistämättömyydessään ja hallitsemattomuudessaan yhtä aikaa kauhistuttava ja kiehtova. Nämä sfäärit edellyttävät toisiaan ja yhteismuotoutuvat⁵ jatkuvassa tulemisen tilassa: elämässä ei ole niin arkista asiaa, etteikö siihen olisi kytkeytynyt jotakin tuonpuoleisuutta.⁶ Tällaista limittyneisyyttä kuvaavan symboliikan keskiössä on arkeologi Marija Gimbutasin mukaan elämän ja kuoleman mysteeri, joka ei koske pelkästään ihmislajia, vaan kaikkia elämänmuotoja ja edelleen koko kosmosta.⁷ 

Kansantavat ja symboliikka kertovat maailmankuvasta. Karjalaisessa kansanuskossa toistuvat samat aihiot kuin muillakin itämerensuomalaisilla heimoilla: luonnonvoimien ja -paikkojen erityinen kunnioitus ja palvonta, niihin liittyvät jumaluudet sekä yhteiselo erilaisten tuonpuoleisten haltijoiden kanssa. Yhteyttä ja kosketusta tuonpuoleiseen on pidetty yllä erilaisin syklisin rituaalein, symbolein ja esimerkiksi unennäön kautta. Jokaisella luonnon muodolla on katsottu olevan oma haltijansa, jota on huomioitu muunmuassa uhrauksin, rukouksin ja lahjoin, jotta hyvät suhteet kanssaeläjiin, kuten eläin- ja kasvilajeihin säilyisivät ja elämä jatkuisi.⁸ Lahja on annettu esimerkiksi lauluin, tupakkana, leipänä tai – kuten käspaikkojen kohdalla – ornamenttikuviona.⁹

Liinan tehtävä on suojella ja saattaa elämän siirtymissä, sillä se vetää puoleensa hyviä henkiä ja karkottaa pahoja. Valkoisella liinalla on uskottu olevan yhteys vainajiin, sieluun ja kuolemaan sen laajassa, elämänkierrollisessa merkityksessä. Liinaan kirjuutetaan hyvää ja kaunista ilmentävällä punaisella langalla, mutta myös sinikirjuutusta esiintyy. Kuten virtaava veri tai aurinko, punaisella kirjotut kuviot elävöittävät liinan sitoen sen niin tekijään kuin hänen lähipiirinsä. Aiheet ovat tiiviisti yhteydessä hetkeen ja tarkoitusperään, sekä ylisukupolviseen viisauteen. Liinojen merkityksellisyys korostuukin siinä, miten kuviointi on säilynyt ajan kulumiselle herkällä tekstiilillä toiston ja eteenpäin välitetyn symboliikan lävitse.

Sisä- ja ulkoavaruuksista 

Kirjonnassa ja kudonnassa tarvittavan langan ja kirjontakuvioiden tuottamisen alkuperä kytkeytynee ihmisen varhaiseen havaintoon tähtitaivaan kuvioista ja linnunradan spiraalimaisesta kiertymisestä vuorokauden ja vuodenkierron mukana sekä napanuoran samankaltaiseen kiertymiseen elämää ylläpitävänä yhteytenä.¹⁰

Käspaikkojakin halkovalla elämänpuukuviolla on ekopsykologi Irma Heiskasen mukaan kaksi selkeää lähtökohtaa: istukka sekä linnunradan puumainen muoto.¹¹ Suomensukuisissa kansantarustoissa vanha mehiläisemo hakee hoitavaa voidetta tähtitaivaan elämänpuusta eli linnunradalta, Seulasten¹² tähtikuviosta. Myös käspaikoista löytyy naisia, joilla on suuret silmät ja tuntosarvet.¹³ Kuten elämänpuulla, myös Seulasilla on ollut merkittävä rooli useissa eri kulttuureissa, ja sitä kutsutaan esimerkiksi seitsemäksi sisareksi, välillä myös seitsemäksi äidiksi tai kätilöksi.

Liinalla on ollut merkittävä ja tutkimuskirjallisuudessa hieman näkyvämmin esillä ollut rooli hautajaisissa ja muistajaisissa, mutta se on ollut hyvin merkityksellinen myös syntymässä ja synnytyksessä, jotka todella ovat tajuntaa laajentavia ja myös traumaattisia elämäntapahtumia. Synnyttävä äiti on voinut tukeutua sekä fyysisesti että symbolisesti väkevästi kuvioituun ja siunattuun liinaan, joka on ripustettu kodin niskahirteen tai jota on pidellyt synnytyksessä auttava toinen nainen. Karoliina Gröndahlin dokumenttielokuvassa Kivun ja ilon työ (2024) kuvataan kauniisti synnytysliinan käyttöä, vaikkei liina kirjottu käspaikka olekaan. Karjalaisessa perinteessä liina kiedotaan synnytyksen jälkeen vastasyntyneen ympärille, ja sen kuviot suojelevat niin lasta kuin äitiäkin ensimmäisten viikkojen ajan.¹⁴

Gröndahlin dokumentissa muutamien siinä esiintyvien äitien istukka painetaan synnytyksen jälkeen muistoksi paperille, jolle kuvioituu verenpunainen haarautuva puu. Vauvan, napanuoran ja istukan kolmiyhteyteen sekä itse istukkaan, jota on laajasti pidetty pyhänä lapsen suojelijana, jopa lapsen sielukaksosena, liittyy monenlaisia uskomuksia. Lapsen elämän kannalta on pidetty merkityksellisenä, mitä elämän kehittymisen mahdollistaneelle istukalle ja napanuoralle tapahtuu synnytyksen jälkeen. Yksi kunnioittava tapa on ollut haudata verta, ravinteita ja happea kuljettanut elin maahan tuomaan lapselle terveyttä ja onnea. Länsimaalaiselle lääketieteelle tyypillisesti istukat päätyvät useimmiten jätteeksi luokiteltuina ja unohdettuina roska-astiaan.

Joissakin vanhoissa käspaikkamalleissa seisovan hahmon jalkojen juuressa olevan rajan alla on kiinnostavasti vielä yksi kuviorivi, jossa on vieretysten sekä pieniä lintuja että pieniä elämänpuita kuin kaksosia. Lukemalla käspaikkojen kuviointeja, näkyjä, konkreettisena maisemana tai elettynä merkityksenä¹⁵ voi hahmotella esiin mahdollisuutta, jossa maan alla oleva elämänpuu onkin haudattu kunnioitettu ja muistettu istukka, vastavuoroinen lahja.¹⁶ Yhdestä suunnasta liinan maisema on litteä, toisesta sen geometria olisi toinen tai useampi. 

Kukkilintu ja tuonpuoleinen

Naisesta tai elämänpuusta lähtevillä oksilla istuvat kukkilinnut ovat käspaikkojen keskeisimpiä kuviointeja, ja ne symboloivat valoa, lämpöä ja rakkautta. Kukkilintua kutsutaan monilla nimillä, kuten kukkis ja kukkilintunen¹⁷, sillä ne ovat kaikista olennoista puhtaimpia ja rakkaimpia, ja sellaisia tunteita on haluttu myös kiinnittää konkreettiseen kuvioon. Sielun on uskottu poistuvan ruumiista linnun muotoisena. Kukkilintu on tuonpuoleisesta viestejä ja sanomia kuljettava sielulintu, joka tuo onnea, rauhaa ja yhdistää.¹⁸ Kirkon piirissä ne luetaan Pyhän Hengen vertauskuvina. 

Ortodoksisella uskonnolla on ollut perinpohjainen vaikutus karjalaiseen uskoon ja tapakulttuuriin. Muinaisen ja ortodoksisen uskon välillä löytyy myös samankaltaisuuksia, jotka ovat osaltaan tukeneet vaikutteiden omaksumista. Näistä yksi on ortodoksisen uskon piiriin kuuluva edesmenneiden kunnioittaminen, joka on ollut pitkään keskeistä karjalaisessa uskomusmaailmassa. Uskontojen vaikutusta tarkastellessa on hyvä huomioida, että ortodoksinen kirkko oli luterilaista myönteisempi kansanperinteiden säilyttämisessä ja yhdistämisessä kirkon tapoihin.

Karjalaisessa uskossa vainaja pystyy seuraamaan läheistensä matkaa tuonpuoleisesta käsin ja hänen on uskottu löytävän oman reittinsä linnun tai perhosen olomuodossa viimeistään kuuden viikon kuluessa kuolemasta. Koristeltu käspaikka saattelee vainajan matkaan toimien niin apuna arkun laskemisessa hautaan kuin ripustettuna vainajan hautaristille ja hauta-asuinsijalle, eli muodoltaan taloa muistuttavalle gropulle.¹⁹

Vainajan nimikkokäspaikat puolestaan on lahjoitettu esimerkiksi kirkolle, minkä on osaltaan katsottu helpottavan vainajaa seuraavassa elämässä. Vuoden tai useamman jälkeen kuolemasta vainajalle valmistellaan usean viikon ajan tietä kotiin sadonkorjuun aikaisiin piiruihin kunnioittamaan vanhemman ja arvostetun sukulaisen muistoa. Kuoleman jälkeen käspaikka toimii vainajan edustajana.²⁰ Kuolleen läheisen haudalla aterioidaan, itketään, parutaan ja valitetaan.²¹ Hänen matkaansa johdatetaan käspaikan avulla hautuumaalta ikkunan kautta kotiin, jossa juhlan aikana vainajalle asetetaan ateria käspaikan päälle. 

Kansanperinteessä (elämän)puiden humina ja suhina on ymmärretty edesmenneiden puheena. Vanhojen uhrilehtojen tuhoaminen on hiljentänyt sekä puut että linnut. Osa vanhasta kulttuurista ja tiedosta on säilynyt tarinoina, osa käspaikoissa, osa on häivytetty kulttuuriseen alitajuntaan taikauskona.

Ratsain saapuva kevät, taivaasta laskeutuva kutoja

Kukkilintujen lisäksi käspaikoissa esiintyy erityisen runsaasti myös hevosia²², ratsastavia naisia tai näiden yhteensulautumisia. Hevosaiheet kuvataan usein yhdistettyinä aurinkoon, ja ratsastavan hahmon kädet ovat myyttiseen tilaan viittaavassa kohotetussa asennossa. Ei ole myöskään tavatonta nähdä kuvioinneissa hahmon päätä koristavaa sädekehää taikka siitä hohtavia auringon säteitä, eräänlaista aurinkokruunua. Ratsastavan tai toisinaan aurinkoveneellä kulkevan hahmon ja usein hänen kanssaan kuvattujen pienempien, häntä tervehtivien ratsastajien on ajateltu kuljettavan aurinkoa mukanaan ja tuovan kevään tullessaan.²³ 

Elämänpuun oksien tavoin taivasta lähimpänä ollut aurinko sekä siitä lähtevät säteet yhdistävät jumalattaren auringon maailmaan.²⁴ Muodoltaan sädekehä muistuttaa paikoin ikonikuvitusta, jossa se toimii tunnusomaisena piirteenä. Käspaikoissa symbolit olivat yhteydessä satoon. Niiden avulla aurinko toivotettiin tervetulleeksi. Samalla toivottiin rikasta satoa.

Satoisia peltoja kuvataan säteilevällä pisteisellä vinoneliöillä. Se voidaan yhdistää myös lasten suojelijana pidettyyn hämähäkkiin²⁵, joka on rinnastettu aurinkoon tai ymmärretty jopa auringon lähettiläänä. On ilmeistä, että hämähäkiltä on eri kulttuureissa opittu paitsi verkkojen teon ja saalistamisen myös kankaiden kutomisen taitoa, ja se onkin ollut erityisen arvostettu opas ja opettaja, jolla on “kultakuosali käessä, vaskivärttinä piossa.”²⁶

Hevosella, kuten myös linnulla, on ollut ei-tuomitsevan psykopompoksen eli sieluoppaan tai tuonilmaisiin saattajan tehtävä. Hevosaihelmissa voi nähdä yhteyttä myös eräänlaiseen potnia theron -sommitelmaan, jossa naishahmo seisoo kuvan keskellä pidellen kiinni molemmin puolin olevien eläinten, käspaikkojen kohdalla hevosten suitsista. Toisaalta niissä voisi nähdä myös kuvausta naiseen tai pyhiksi miellettyihin paikkoihin kohdistuvasta väkivallasta kumpuavasta raivoisasta puolesta²⁷, joka eroaa säyseän ja kiiltokuvamaiseksi pelkistyneen neitsyt Marian ihanteesta, mutta on myös tarpeellinen.

Maailmankaikkeuden hahmottamisen geometriasta

Käspaikkojen geometriset ornamentit ilmaisevat luonnonilmiöitä ja elementtejä: suora viiva maata, aaltoviiva vettä, risti tulta sekä neliö, vinoneliö ja ympyrä aurinkoa ja hedelmällisyyttä.²⁸ Liinoihin kirjuutetut muodot ovat rytmikkäitä ja väreileviä. Luonnon fraktaalirakenteiden kaltaiset geometriset kuviot ja silmät suljettuina valon vaikutuksesta näkyvät entoptiset kuviot ovat esiintyneet kalliomaalauksissa, pyhissä mandaloissa, tekstiilien ja keramiikan kuvioinneissa, sekä liittyneet niihin ja psykoaktiivisiin kasveihin jo noin 10 000 vuoden ajan. 

Elämänkulkua ovat säädelleet luonnossa havaitut, aistittavat kudokset ja langat, joita oma arkielämän toiminta on toistanut ja jäljitellyt. Pyörre-, käärme- ja v-kuviointien tarkoitus on ollut tehdä elämän- ja luonnon kiertokulusta ja muuntumisesta ymmärrettävää ja intiimiä sekä antaa eettistä mallia huolenpidon ja kiintymyksen elämäntavalle ja yhteiskunnalle. Esimerkiksi juuri v-kuviointi ja sen variaatiot, kuten elämää suojeleva runsashaaraisuus, on yhteydessä ympäristön muodoissa esiintyvään kuviointiin ja liikkeeseen, myös hedelmällisyyteen, seksuaalisuuteen ja luovuuteen liittyviin ruumiinosiin; vulvan lisäksi käspaikkojen kuvioinneissa on välillä myös kohtu ja munasarjat. Kirjotun kuviokielen kautta tietoa on välitetty sukupolvelta toiselle.²⁹ Elämän läpi jatkuneen työn tuloksena kuvioaiheet muodostivat kuin yhden kielen tai järjestelmän, jonka avulla välitettiin viestiä myös läheisille ja naapureille.

Perinteisissä tekstiileissä, kuten myös käspaikoissa, väkevillä ornamenteilla on usein toisteinen, pulssimainen rytmi, jolla kuvataan esimerkiksi kuun ja vuodenkierron sekä tähtikuvioiden herkkää havainnointia ja muutosten seuraamista. Kuvioiden, niihin virittäytymisen ja niiden katselemisen on ajateltu kehittävän ei-lineaarista ajantajua sekä oman sijan ymmärtämisen taitoa keskinäisen ja monisuuntaisen yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi. 

Liittyminen ja tahdistuminen toisten olentojen kanssa samaan rytmiin on muodostanut ja mahdollistanut läheisyyden kokemuksia sekä myötätunnon kehittymistä yhteisön ja lajien välillä.³⁰ Heiskanen lainaa filosofi Vandana Shivaa: “Ihmistä pidettiin kehittyneenä vasta, kun hän kykeni virittäytymään metsän elämänkuvioihin ja rytmeihin ymmärryksellään, tunteillaan ja sielullaan.”³¹ 

Maailma on energeettisiä kuvioita: ihmisten, muiden lajien ja elementtien energiat ja maailmat virtaavat ja kietoutuvat alati toisiinsa neuvotellen toistensa kanssa; ne ovat aisteissa, arjessa, työssä, kiitosrituaaleissa, laulussa ja unissa; nykyään myös erilaisissa antenneissa ja lähettimissä. Käspaikoissa väkevänä pidetty muoto kirjuutetaan kankaalle, jolloin sen voima ja energia kanavoituvat kuvioinnin kautta liinaan ja jälleen eteenpäin sen lävitse.

Koska kehruu, kudonta ja ylipäänsä tekstiilin valmistusprosessi käsin on hidasta ja välillä myös yksitoikkoista ja puuduttavaa, sitä on tehty yhdessä: Tarinankerronta, tanssi ja yhdessä laulaminen ovat olleet tiivis osa koko prosessia, ja ne ovatkin voineet olla keinoja virittäytyä havaitsemaan kuvioita, jotka kumpuavat näkökenttään esimerkiksi äänen tai muun aistin kautta.³² 

Kuvion kirjuuttaminen ja oman kokemuksen tarkastelu on ollut myös osa henkilökohtaista huolista vapauttavaa tilaa, sekä yksinoloa ja hiljaisuutta vaatinutta praktiikkaa³³, osa parien prosessia. Kankaan ja langan valmistaminen ja värjääminen on tapahtunut pääosin pimeinä vuodenaikoina kesäisen materiaalin keruun jälkeen, jolloin vuodenkierron hämärä on toiminut otollisena tilana ja virittäjänä kääntymään aistien, tuntemusten, muistelun ja tarinankerronnan ääreen. 

Elämän alussa ja lopussa – ikuisessa kiertokulussa

Merkitykset siis ovat sitoutuneet niin oman tekemisen kuin eleen kautta liinoihin. Lahjan ja jakamisen ajatus on ollut vahvasti läsnä haltija- ja luontoyhteyksissä, mutta myös ihmisten kesken, lähipiirissä. Käspaikka on merkinnyt lahjaa samalla tavoin kuin kihlasormus on symboloinut rakkautta tai muistokynttilä viestinyt taloon saapuneesta kuolemasta. 

Käspaikkojen koristeaiheet ovat toistuneet myös toiseksi ihoksi koetuissa paidoissa eli rätsinöissä, joiden alahelmat koristeltiin elämänpuin, kukkilinnuin, kannuksenpyörin ja vinoneliöin. Heinäpelloilla pidetty paita on pitänyt myrskyt ja huonot ilmat loitolla; sen symbolit kuvastivat satoa ja olivat samalla rukouksia hyvän sadon puolesta.³⁴ Kantajan onnen nähtiin siirtyvän kantajalta toiselle – synnyttäneen naisen paidan uskottiin tuovan onnea sulhasen löytämisessä, jolloin naimaton tyttö puki päällensä tahratutkin synnytysvaatteet muiden vaatteiden alle. Myös omat vaatteet olivat merkityksellisiä, sillä nuoruuden paitaa saatettiin käyttää kuolinpaitana.³⁵

Käspaikan tekemisen taitoa kunnioitettiin – sen oppiminen takasi elämässä mukana kulkevan onnen ja suojan. Käspaikkojen kuvakielen välittämää ekososiaalista perinnetietoa³⁶ voidaan lukea osana ympäristöön sopeutumisen prosessia sekä viitoittamaan kohti kestäviä käytäntöjä rajallisessa todellisuudessa. Vanhempien naisten rooli kirjuuttamistaidon opettajina sekä siihen liittyvään symboliikkaan perehdyttäjinä on ollut ja on edelleen merkittävä³⁷: yleisesti kokemusperäisen ekologisen perinnetiedon – siis dynaamisen tiedon, taidon, käytännön ja uskomusten – säilymisen kannalta voidaan katsoa tärkeäksi, että sukupolvien välinen ketju tiedon välittäjänä säilyisi. Karjalaisessa kulttuurissa vastaava merkkikieli on vuosien myötä karttunut taito itkijäperinteessä, jota parhaiten harjoittivatkin suvun vanhimmat naiset. Itkut mahdollistivat yhteyden maailmojen väliseen vuoropuheluun, sillä henkien kuvataan ymmärtävän vain ja ainoastaan itkun äänialaa.³⁸

Käspaikkojen kaksinaismerkitys arki- sekä rituaaliesineenä kuvastaa hyvin jumaluuksien sidonnaisuutta jokapäiväiseen elämään. Jumalatarhahmon katsottiin lävistävän pyhimyksen ja ihmisen sekä kuolevaisen ja kuolemattoman rajat. Käspaikat toivat jumalatarhahmon läsnäolon osaksi kodin arkea – hänen läsnäolonsa koettiin korvaamattoman tärkeäksi neuvojana, suojelijana ja hyvän elämän mallina.

Pitäisikö sitten päätellä johonkin kirsikkajuttuun? Siis vaikkapa siihen pakottavaan himoon nielaista se kivi ja kuvitella kasvava puu vatsaansa ihan varttuneenakin, tai ihan vain haluun kuvitella, (koko tapaus)

Otsikko on lainaus Mirkka Rekolan runokokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965, Weilin + Göös).

Viitteet

¹ Paikka merkitsee huivia.
² Tässä artikkelissa naisesta puhuttaessa naiseus ei typisty riippumaan biologisesta naisruumiista tai metafyysisestä naisolemuksesta. Olemuskäsitys on avoin ja muuttuva sekä perustuu elettyyn ruumiillisuuteen: kukin toteuttaa omaa ajassa luonnosteltavaa ja hahmottuvaa naisellisen muunnelmaansa. Filosofi Luce Irigaray esittää, että olennaista on pyrkimys sekä avata naiseuden merkitystä erilaisille toteumille naisten elämässä että säilyttää ylipäänsä mahdollisuus puhua naisista, joiden yhteyksissä ja eroissa syntyy vapaasti yleinen naisellinen. (Lehtinen 2024, 17–21.) Myös karjalainen sukupuolikäsitys on ollut moninainen eikä tiukkoja binäärirakenteita ole ylläpidetty. Kirjallisuuden tohtori Tiina Piilola lainaa kansanrunoustutkija Aili Nenolaa ja Senni Timosta: ”Naisilla, jotka miehinen kulttuuri on sulkenut (kirjallisen) sananviljelyn ulkopuolelle vuosisadoiksi, on siitä huolimatta ollut omat sanansa. Naisten mykkyys, kielettömyys, on (kirjallisen) kulttuurin ja sen tutkimuksen luoma harha.” (Piilola 2019, 39–40.) Naisellinen kokemus on jäänyt pitkälti moninaisten diskurssien ulkopuolelle ja esimerkiksi myös filosofisen perinteen marginaaliin. Sulut kirjoittajan lisäys.
³ Ajan ja kristinuskon vakiintumisen myötä verso on muuntunut käspaikoissa usein myös ristiksi. Tasavartisella ristillä on esikristillinen alkuperä, joka kuvaa risteystä ja siirtymää eri maailmojen; ylisen, keskisen ja alisen välillä. Kelly 2010. 31.
⁴ Missä tahansa luennassa tai tulkinnassa on tärkeää huomioida, etteivät erilaiset muodot ja vaiheet sulje toisiaan pois, vaan ovat saman prosessin, naiseksi tulemisen, naisena olemisen ja naisena tulemisen monia, limittyviä eri puolia. Yksi käspaikan merkitys on kuvata suvun tai yhteisön jäsenen elämäntarinaa, ja sen kautta on käsitelty ja muisteltu erilaisia elämäntapahtumia ja -kokemuksia. Aikojen kuluessa kuviot ovat muuntuneet myös siksi, että jokainen kirjoja on muuttanut niitä hiukan korostaessaan tiettyjä piirteitä. Kelly 2010, 33.
⁵ Fyysikko ja tieteenfilosofi Karen Barad haastaa käsitystä kahden toisistaan erillään olevan toimijan välisestä vuorovaikutuksesta (interaction). Sen sijaan hän käyttää käsitettä yhteismuotoutuminen (intra-action), jossa näennäisesti toisistaan erilliset ja erillisiksi käsitteellistetyt kokonaisuudet ovat jatkuvassa joksikin tulemisen, vaikuttumisen ja olemassa olemisen tiloissa kietoutuneina toisiinsa ja muihin toimijoihin sekä kulkevat useisiin suuntiin samanaikaisesti. Barad 2007, 33.
⁶ Ks. Oula Haapalan essee Vita Edvardsin työskentelystä: Haapala, Oula.”Viemärin sävel.” Teoksessa Huomioita väliaikaisista ja ikuisista sommitelmista – mistä teokset ovat peräisin? Kirjoituksia Kandinäyttelyn teosten vaiheista ja työskentelyn menetelmistä. Taideyliopiston Kuvataideakatemia, 2025.
⁷ Gimbutas 1989.
⁸ Hollmén 2008, 206.
⁹ Heiskanen 2017, 49.
¹⁰ Heiskanen 2017, 72.
¹¹ Heiskanen 2017, 145.
¹² Tähtikuvio on liitetty myös maanviljelyyn ja keväällä otolliseen aikaan kyntää pellot, siis hedelmällisyyteen.
¹³ Näillä leveysasteilla suurin osa puista on tuulipölytteisiä. Hyönteispölytteisiä taas ovat pihlaja, omena ja kirsikka, joita on ominaisuuksiensa ja vaikutustensa vuoksi arvostettu synnytyksessä sekä käytetty äitien tukena ja lääkinnässä. Pihlaja on tuonut erityistä suojelusta sekä äidille että vastasyntyneelle lapselle. Ortodoksisen kirkkovuoden ensimmäisenä suurena juhlana vietetään neitsyt Marian syntymäjuhlaa samoihin aikoihin, kun pihlajanmarjat alkavat olla kypsiä. Kirj. huom.
¹⁴ Kelly 2010, 12.
¹⁵ Näyn näkemisestä, Joutsijärvi 2023, 303.
¹⁶ (Vertaan käspaikan näkymää lääketieteelliseen havainnekuvaan istukan ja sen villuspuuston rakenteesta: kuvassa äidin- ja lapsenpuoleisen istukan välille muodostuu raja, jonka yläpuolella on äiti ja alapuolella kohoaa pieniä elämänpuita. Niissä äidin veri huuhtelee suoraan istukan sikiönpuoleisia nukkalisäkkeitä eli villuksia.)
¹⁷ Komulainen & Tirronen 1979, 44.
¹⁸ Tsutsunen 1979, 12.
¹⁹ Hollmén 2008, 213.
²⁰ Komulainen & Tirronen 1979, 14.
²¹ Hollmén 2008, 205.
²² Hevoset on yhdistetty ihmisiin ja jumaliin pronssikauden alusta alkaen, kun niitä alettiin käyttää kuormajuhtina. Pohjoisessa hevosaihetta edelsi peura. Kelly 2010, 27.
²³ Kelly 2010, 25.
²⁴ Kelly 2010, 31.
²⁵ myöhemmin demonisoitu ja huoriteltu, muun muassa Kalevalassa.
²⁶ Heiskanen 2017, 43.
²⁷ Mm. Demeter Erinys.
²⁸ Lukkarinen 1995, 8.
²⁹ Gimbutas 1989; Heiskanen 2017, 110.
³⁰ Heiskanen 2017, 139.
³¹ Heiskanen 2017, 155.
³² Heiskanen 2017, 53; 138.
³³ Kelly 2010, 16; Tsutsunen 1979, 15.
³⁴ Kelly 2010, 32.
³⁵ Lehtinen 2008, 40-41.
³⁶ Ekososiaalisella perinnetiedolla tarkoitetaan inhimillisen kasvun kautta saavutettua ymmärrystä sellaisista ihmisenä olemisen oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat riippuvuuteen muista ihmisistä, toisista lajeista ja erilaisista rytmeistä ja materiaalisuuksista sekä (myös historialliseen) ymmärrykseen toiminnan vaikutuksista tähän ympäröivään. Kailo 2022, 35.
³⁷ Kelly 2010, 16. Molemmat kirjoittajat pääsevät syksyllä 2025 Lahja Martikaisen oppiin.
³⁸ Wilce 2011, 575.

Lähteet

Gimbutas, Marija. 1989. The Language of the Goddess. Lontoo: Thames & Hudson ltd.  

Heiskanen, Irma. 2017. Esiäitien kädenjäljillä. Perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä. Jääli: Lore & Loom. Myyttikehrä ry. 

Hollmén, Roope. 2008. Juuret Karjalassa. Hämeenlinna: facto-kustannus.

Joutsijärvi, Jonimatti. 2024. Mirkka Rekola II. Elämä koko ajan käy ilmi salasta. Helsinki: Into Kustannus. 

Kailo, Kaarina. 2023. Karhumytologia ja Suuri Äiti – Luolauskonnosta Saunapyhäkköön. Helsinki: Basam Books. 

Kelly, Mary B. 2010. Käspaikka – Esihistoriallisen symboliperinnön kantaja. Suomennos Knox, Kirsti. Teoksessa Käspaikka: Muistiliina. Toim. Säppi, Leena & Oino, Lauri. Helsinki: Maahenki Oy. 

Komulainen, Terttu ; Tirronen, Varpu-Leena, 1979. Karjalainen käspaikka. Joensuu: Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy.

Lehtinen, Ildikó. 2008, Koreuden tähden. Teoksessa Rajantakaista Karjalaa. Toim. Ildikó Lehtinen. Helsinki: Kulttuurien museo. Vammalan kirjapaino Oy. 

Lukkarinen, Annikki. 1995. Käspaikka. Teoksessa Käspaikat. Pyhäiset pyyhkiet. Toim. Lukkarinen, Annikki & Heikkilä-Palo, Liisa. Valamon luostari. Jyväskylä: Gummerus. 

Piilola, Tiina. 2019. Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

Rekola, Mirkka. 1965. Ilo ja epäsymmetria. Helsinki: Weilin + Göös. 

Tsutsunen, Maire. 1979. Esipuhe. Teoksessa Kukkilintu – Liinatie. Kuvia suojärveläisistä käspaikoista. Toim. Peltonen, Maire, Näreaho, Maria & Tsutsunen, Maire. Joensuu: Pohjois-Karjalan kirjapaino Oy. 

Wilce, James M. 2011. Sacred Psychotherapy in the “Age of Authenticity”: Healing and Cultural Revivalism in Contemporary Finland. Julkaisussa Religions, 2(4), 566-589. https://doi.org/10.3390/rel2040566.