Valon ja tuulen täyttämä huone

“Lapset pelkäävät pimeää, ja lapset ovat oikeassa. Heille uskotellaan, että yö merkitsee vain värien ja valon tilapäistä poissaoloa. Mutta asia on juuri toisin päin: se mikä on hetkellistä on päivä. Auringonpaiste, värit ja äänet ovat erityistapauksia, ne kuuluvat poikkeustilaan.¹”

Kuulokkeiden ohuita lankoja pitkin syvälle korviini virtaava melu tuntuu koko ruumiissa. Kävelen päämäärättömästi ja nopeasti. Rytmikäs musiikki pitää minut liikkeessä, vaikka valtava aurinko luo raskaita säteitään kaupunkiin ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ääntä on ihmeellisen paljon, se muuttuu toistensa päälle kasautuvaksi kohinaksi ja särinäksi, ja on loputonta ja väsymätöntä² kuin meri. Galleria Sinnen ovella astun sisään ja hetken on kovin hiljaista, kunnes alan erottaa kaukaisen, vaimeana kohisevan taajuuden. Ilma ja ruumiini tuntuvat kevyiltä.

Milla Askan maalaukset ovat valoa ja vettä. Uppoan syvälle.

Hämärän auringon kukka (2024) väreilee, vasemmalta kajastaa lämmin, tuhkainen auringonpaiste. Maalaus hohtaa toistensa päälle asettuvia oranssin, vaaleanpunaisen, violetin ja oliivinvihreän sävyjä, muistuttaa melkein mustelmaa, olematta lainkaan lihaisa tai tiivis. Se enemmänkin leijuu sumeana ja läpikuultavana jossain ruhjeisten polvieni ulottumattomissa. Toisaalla samankaltainen möykky, ehkä taivaankappale, siirtyy kasvojen eteen ja niiden posket taipuvat sen voimasta, vääristyvät. Erotan enää yhden teräväpiirteisen silmän, joka katsoo ohitseni.

Migreenissä ruumiista tulee äärimmäisen herkkä valolle. Aurinkolasit, hatut tai varjot eivät auta: täytyy päästä täydelliseen pimeyteen, sillä pienikin määrä valoa tunkeutuu väkivaltaisesti silmäluomien ja ohimoiden pehmeän, ohuen ihon läpi suoraan verenkiertoon. Tuntuu siltä, kuin kelluisi valossa, kohisevassa, jyskyttävässä valoaltaassa, jonka neste aaltoilee vimmattuna pistellen jokaista hermoa ruumiissa. Palaan tuohon tilaan Askan teosten mystisen kohinan äärellä, mutta täällä minuun ei satu ollenkaan. Kuin katsoisi aurinkoon haavoittamatta näköään. Vaaleat, ohuet värikerrokset sinkoilevat joka suuntaan kirkkaina, ne suorastaan hihkuvat!

Olen kohdannut jotain sellaista, jota en voi koskettaa, mutta joka tuntuu koskettavan minua. Halu koskea merkitsee välillä halua pidellä, mutta miten pidellä sellaista, joka on koostumukseltaan sulaa hehkuvaa laavaa ja viileänä solisevaa vettä?

Jokin häämöttää, on tulossa kukkaan.

Maalauksessa Looming (2025) on pieni lintu, tunnistan sen pyrstöstä. Linnun sinertävät ääriviivat heijastuvat lammen pinnasta sen seisoessa pienenä ja ylväänä tuulessa, odottamassa. Se on liikkeessä, mutta ei lähdössä lentoon, vaan muuttumassa joksikin toiseksi. Ympärillä valonsäteet taittavat taivaan kahtia.

Eilen avasin ikkunan ja yhtäkkiä oli kuin huoneen sisällä olisi tuullut. Verhot lepattivat niin vallattomina, että ne vaikuttivat irroittautuvansa pian ja lentävän tiehensä. Hetken pelkäsin ja toivoin, että tuuli hajottaa kaiken. Sitten suljin ikkunan.

Teokset ovat tulemisen tilassa, johon myös näyttelyn nimi B/looming viittaa. Ne ovat niin runsaita sisältämissään mahdollisuuksissa, että pysyvät ikuisesti liikkeessä. Kepeät, leikkisät jalat kannattelevat suurta pyörylää, joka on kuin silmä tai kameran suljin, ehkä kukan nuppu. Huomaan olevani kiinni itse näkemisen tapahtumassa, en niinkään katsomisen. Siinä, mitä tapahtuu kun silmänräpäys katkaisee kuvan hetkeksi tai kun kirkkaassa valossa pitää silmiään kiinni ja luomien sisimmällä pinnalla liikkuu alati toiseksi muuttuvia, pieniä olentoja. Jätän silmäni ja verhon raolleen ja annan hiljaisen valon tulvia sisään.