Suurten rakennusten liukuovet eivät aukea minulle. Jään otsa rypyssä tihkusateeseen. Otan epävarman askeleen taaksepäin, mutta en onnistu aktivoimaan liiketunnistinta. Olenko tänään olemassa? Ajatus katkeaa, kun kohtaan oman kuvani ovien lasisessa heijastuksessa. Tummat silmät ja tuulen sotkeman tukan. Hetken päästä ovet aukeavat.
I.
Joskus, kun oma olemassaolo on erityisen häilyvää, otan kuvan itsestäni. Kännykän ruudulla näkyy oma kitukasvuinen olemassaolo – rapistuva risukko. Kuva antaa minulle näkyvät rajat. Välillä on kiire katsoa peiliin ja pysäyttää vilisevä maailma, joka monistuu ja pursuilee yli täyteenahdetusta tallennustilasta. Ympärillä on saturoitua ja ahdasta, kun kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu uudelleen kuvissa. Ilman kuvaamista asiat eivät ole todellisia tai ainakaan kovin tärkeitä. Siksi otan kuvan itsestäni, kellukkeeksi, koska en halua hukkua kuvatulvaan.
Näkyvyys on olemassaolon ehto. Ihmisestä on tullut oman itsensä dokumentoija. Visuaalinen omaelämäkerta tallennetaan pikseliarkistoon ja muisti erotetaan mielestä kortille. Kuvia on ylettömästi, niitä on kaikkialla ja niissä on kaikki. Auringonlaskut, pölyiset nurkat ja ihmiset, joita ei koskaan enää tavannutkaan. Jokainen kerää perusteellista todistusaineistoa, kattavaa ja kiistatonta näyttöä, omasta olemassaolostaan. Todisteita kootaan sekä itselle että muille. Roisto jättää rikoksistaan johtolankoja, koska toivoo salaa paljastuvansa: nähdyksi tuleminen on kaikkein tärkeintä.
Omakuvan yleisyys on yksilö- ja ulkonäkökeskeisen ajan ilmiö. Fenomenologinen ihmetys omasta olemassaolosta ja tarve jättää siitä jälkiä eivät kuitenkaan ole vain nykyihmistä määrittäviä piirteitä. Löydän käytettyjen tavaroiden liikkeestä pienen mustavalkovalokuvan. Siinä on nurmikenttä, johon piirtyy tummana ja tarkkarajaisena valokuvan ottaneen varjo. Kuvassa kädet pitelevät kameraa pään päällä, negatiivi piirtyy negatiiviin, kuvittelen kuvaajalle hymyilevät kasvot. Ryppyinen valokuva tuo mieleen paleoliittisen kauden luolamaalaukset. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten piirretyt kädenjäljet, kiveen painetut olemassaolon merkit. Inhimillinen halu jättää johtolankoja omasta olemisesta on aina ollut ylitsepääsemätön, mutta tarve moninkertaistuu nykymaailmassa, jossa kaikesta on kuva.
Omat kasvot katoavat äärettömyyspeilin1 silmukkaan. Heijastavia pintoja on kaikkialla ja teknologia mahdollistaa helpon tallennuksen. Nuoret ihmiset hymyilevät riveissä, tekevät näkyvyyden kulttuurissa välttämätöntä identiteettityötä. He kuuluvat iloiseen joukkoon, jossa jokainen korostaa omaa yksilöllisyyttään. Omakuvan hyperversio, selfie, on toisteinen, jatkuva ja ajattelematon. Kauniita omakuvia näkee ruuduilla päivittäin. Päät ovat vähän kallellaan ja silmät tuikkivat siniverisyyttä. Peilin kautta otetussa kuvassa näkyvät uudet kevätkengät, ne ovat punaiset ja kiiltävät. Ihminen haluaa ymmärtää itsensä kauniina ja arvokkaana, valokuviin tallennetaan kaikkein säihkyvin silmänräpäys. Muiden omakuvat toimivat vääristävinä peileinä, kun lohduttomat ja rumat asiat jäävät sameuteen.
Samalla katsoja väsyy ja tylsistyy. Tungoksessa ei huomaa ohikulkijan uniikkeja kasvoja. Kun jokainen jättää itsestään kuvallisia jälkiä, kuvat muuttuvat hahmottomaksi massaksi. Roland Barthes teoretisoi valokuvan vaikutusta katsojaan, sitä, miksi jotkin kuvat tuntuvat selittämättömän erityisiltä. Barthes jakaa valokuvan vaikutuksen kahteen. Stadium tarkoittaa kollektiivista ja kulttuurista yleisen tason ymmärrystä kuvan sisällöstä. Punctum puolestaan henkilökohtaista, selittämätöntä, viehättävää ja haavoittavaa yksityiskohtaa, joka tekee valokuvasta yksittäiselle katsojalle merkityksellisen. Joskus toisen omakuvaa katsoessa minän sisällä läikkyy, vuotaa yli, viiltää ja kipinöi. Punctum pistää ja läpäisee, läsnäolo tuntuu oman ihon pintakerroksen alla.2 Omat silmät katsovat vieraasta kuvasta takaisin. Toisen olemassaolon tuntee omissa ääriviivoissa.
Omakuvat kuiskivat käheällä äänellä halusta irrota itsestä ja katsella uteliain silmin, miltä loputon sanoittamaton herkkyys – minä itse – näyttää. Minua on niin vaikea tavoittaa. Omakuva kietoo ensin kädet itsensä ympärille ja kurottelee sitten kohti katsojaa. Se on paradoksi, sommiteltua todellisuutta. Susan Sontag kirjoittaa alistavasta tavasta, jolla valokuva muuttaa kohteensa esineeksi.3 Kuvaaja on kuvattava, minä on toinen, sairas hoitaa tervettä ja ampujaa ammutaan.4 Omakuvassa kuvaaja tekee itsestään elottoman, kuolemattoman, ikuisen.5 Silloin kun on sairas, kun on epämukava6 olla, silloin voi olla helpottavaa olla esine.
II.
Jokainen syntyy kaksoiskansalaisena: sekä terveiden että sairaiden valtakuntaan.7 Sairastuminen siirtää ihmisen toiseen ulottuvuuteen, peilimaailmaan. Siellä kaikki on identtistä, mutta oudolla tavalla nurinpäin. Totunnaisuudet napisevat liitoksistaan. Harva tottuu sairaiden valtakuntaan, mutta erityisesti nuori ihminen näyttää siellä vieraalta. Sairaus haisee antiseptiseltä ja kelmulta. Käytetyt neulat laitetaan kirkkaankeltaiseen muovirasiaan. Terveen diagnoosin saanut ei tiedä miten olla, mihin olisi sopiva katsoa.
Metallinen maku suussa, valonarkuus ja suun kuivuminen. Valokuvataiteen museon galleriatilassa Frida Lisa Carstensen Jersøn näyttelyssä SICK (4.4.–1.6.2025) katson, kuinka Frida on letkuilla kiinni koneessa. Monitorit piippaavat happisaturaatiota sekä punaista pulssia. Pintoja purraan rikki, kun haavaniitit tarrautuvat ihoon ja nilkasta leikataan koepala. Carstensen Jersø valokuvaa vammautunutta ja kroonisesti sairasta kehoaan. Teossarjassa ja samannimisessä valokuvakirjassa FRIDA FOREVER (2025) hän dokumentoi paikkoja, jotka tuntee parhaiten, itseään ja sairaalaa. FRIDA FOREVER on omakuva. SICK-näyttely koostuu teossarjan kuvista.
Carstensen Jersøn kuvat pistelevät ja kanyloivat. Ne lävistävät ihon.8 Mietin omia öitäni vuodeosastolla. Paloja, joita minusta vietiin käytävän päässä olevaan laboratorioon. Kiinnyin sängyn korkeisiin metallireunoihin ja vaaleanpunaiseen ohueksi kuluneeseen sairaalapyjamaan. Carstensen Jersø on läpikäynyt yli sata lääketieteellistä toimenpidettä ja viettänyt yli puolet aikuiselämästään sairaaloissa. Laitos on yksinäinen paikka. Ihmiset tulevat käymään ja katoavat käytäville.
Terve ihminen ei usein pysty kuvittelemaan, millaista on olla pitkäaikaissairas. Kuvitelmissa sairaus peittää alleen kaiken muun. Elämään ei jää mitään hyvää, ei mitään elämisen arvoista.9 Sairas on ainoastaan ja ennen kaikkea sairas, jokainen hengenveto raapii kurkkua. Carstensen Jersøn hoitohistoria on pitkä, hänestä on sairaaloiden arkistoissa satoja lääketieteellisiä kuvia. Hänen olemassaolonsa uhkaa toteutua sairauden kautta. Teoksissaan Carstensen Jersø raottaa leikkaussalin verhoa. Hän kuvittaa elämänsä uudelleen. Valokuvaamalla itseään Carstensen Jersø tarkastelee sairautta vain palasena, ei kaikkea määrittävänä. Sairauden kuvien väliin mahtuu muitakin. Poseerattu ja kliininen sekoittuvat. Lääketieteellinen huipputeknologinen virheettömyys vuorottelee analogisen kameran oikkujen kanssa.
Minän tallentaminen kuvaan on vaikeaa. Minä ja kuva ovat olemukseltaan erilaisia, niitä on hankala sovittaa yhteen. Kuva on raskas, liikkumaton ja itsepäinen. Minä on kevyt ja hajallaan. Se ei pysy paikoillaan, sen luonne on poukkoileva.10 Vain yksi rahiseva hengenveto piirtyy kehyksiin äärettömyydestä. Pintanaarmu. Kuvaamalla sairauttaan Carstensen Jersø paljastaa sen piilopaikan. Sairaudessa piinaavinta on epävarmuus. Sairaus on sameaa harmaata, joka livistää sormien välistä. Sitä ei voi kunnolla käsittää. Valokuvassa sairaus pysähtyy, siitä tulee hetkeksi muuttumaton ja kovettunut. Liitännäissairaudet eivät kehity, pesäkkeet eivät leviä. Epämääräisyys paisuttaa kurjuutta, mutta pysähtyessään sairaus on vain paikka, johon paha olo asettuu taloksi.
Carstensen Jersø päästää katsojan iholle sekä sen alle, ja tekee sen kaiken herkkyydellä. Fridan hiukset värjätään verenpunaiseksi kalmankeltaisessa vessassa. Suihkussa käydessä kyynärtaipeiden kanyylit täytyy suojata muovipusseilla ja teipillä, koska ne eivät saa kastua. On vaikea taivuttaa käsiä, on vaikea tehdä mitään. Tarjottimella tuodaan pillimehu, käytetyt kahvikupit kasaantuvat sängyn viereen. Hoitajat ovat kylmiä sormia. Monitorit sirittävät, kun vatsaan pistetään pitkä piikki verenohennuslääkettä. Carstensen Jersøn kamera on paljastuksissaan samaan aikaan lempeä ja julma. Kuvilla on kaksi vastakkaista pyrkimystä: maailman kauniina kuvaaminen ja sen naamion riisuminen.11 Maailma on kohtuuton, ja samalla täynnä kauniita asioita. Kukat kuolevat ikkunalle, jota ei saa auki.
Kun nuori ihminen sairastuu, oman olemassaolon itsestäänselvyys häilyy. Nuorena minuus tuntuu loputtomalta, sen päättyminen on käsittämätöntä. Sairastuessa tulee kiire katsoa peiliin ja jättää näkemästään jälki tai johtolanka. Veritahran säikeet purkautuvat pitkin lattiaa ja pöydällä on shakkilauta ja tupakkaa. Frida nauraa ystävien kanssa. Kloorin värisessä valossa verisuonet menevät umpisolmuun. Omakuva on todiste olemassaolosta, lakoninen toteamus: katso vaikka. Castensen Jersøn omakuvat kuvaavat muistikatkoksia. Todellisuutta, joka jää usein arkiston ulkopuolelle. Sameiksi asioiksi, joita on vaikea nähdä, ja siten vaikea edes yrittää ymmärtää. Katsoessani Fridaa tunnen oman olemiseni tarkkarajaisempana, peilin lasi on kirkas. Kaikesta huolimatta olemme täällä. Fridallakin on tummat silmät.
Siiri Sainio
Otsikko on lainaus Ruusujen kappaleesta Mut en sillee (2018, Fullsteam Records).
1 Eng. infinity mirror.
2 Barthes 1985, 32–33.
3 Sontag 1984, 10.
4 Vrt. muotokuvauksessä käytetyt englanninkieliset termit shooter ja sitter (the one being shot).
5 FRIDA FOREVER suom. FRIDA IKUISESTI.
6 Eng. disease (dis-ease) = ”lack of ease”.
7 Sontag 1991,9 FRIDA FOREVER (2025) alkaa samalla sitaatilla.
8 Punctum.
9 Tammi 2025, 207.
10 Barthes 1985, 17.
11 Sontag 1984, 101.
Lähteet
Barthes, R. (1985). Valoisa huone. (suom. M. Lintunen, E. Sironen & L. Lehto). Kansankulttuuri & Suomen valokuvataiteen säätiö.
Sontag, S. (1984). Valokuvauksesta (suom. K. Cederström & P. Virtanen). Love kirjat.
Sontag, S. (1991). Sairaus vertauskuvana (suom. O. Saarinen). Love kirjat.
Tammi, M. (2025). Jälkisanat teoksessa Carstensen Jersø, F. L. FRIDA FOREVER. Disko Bay.
Nyyh 