Keväisiä keskusteluja valosta ja Aalloista Mikael Palmun ja Puro Soinisen välillä.

“Aurinko terävöitti talon seinät,
ja lepäsi niin kuin viuhkan reuna valkoisella verholla
ja loi sinisen sormenjälki-varjon
ikkunan luona olevan lehden alle.”

“The sun sharpened the walls of the house,
and rested like the tip of a fan upon a white blind
and made a blue finger-print of shadow
under the leaf by the window.”¹ 

Harmaa kangas levisi lattialla ja toimi siltana installaation eri elementtien välillä. Projisoitu video ja kolme eri maalausta loivat Eeva-Riitta Eerolan ja Jenni Toikan näyttelyn sekä teoksen
W is for Waves (2024) SIC-galleriassa Helsingissä. Kävimme katsomassa näyttelyä yhdessä aurinkoisena lauantaina. Annoimme videoteoksen alkaa uudestaan ja uudestaan, tummat aallot kohisivat kivisiä rantoja vasten. Gallerian ovi oli jätetty auki, liikenteen melu yhdistyi aaltoihin. Galleria muuttui simpukankuoren sileiksi seiniksi, jotka toivat meidät lähemmäksi teosta. 

W is for Waves –teos tarkastelee Virginia Woolfin Aallot-romaania
(The Waves, 1931) sekä kahta eri lokaatiota, Woolfin siskon Vanessa Bellin taitelijakotia Sussexissa sekä Kallervo Kallion ateljeeta Helsingissä. Videoteos aaltoilee eri paikkojen välillä samalla kuin esiintyjät Hanna Ahti ja Samuli Niittymäki lukevat Woolfin teoksesta pätkiä. Aallot-teos muodostuu kuuden henkilöhahmon runollisista ajatuksenpätkistä, jotka törmäävät toisiinsa samalla, kun aurinko nousee ja laskee; vuodet vierivät. 

Vuosien varrella olemme kirjoittaneet yhdessä usein. Nytkin tarkoituksena oli, että kumpikin kirjoittaisi lyhyet tekstit eri näyttelyistä, jotka voisimme lähettää kurssihakemuksen kanssa. Vastaus hakemuksiin alkoi pahoittelulla. Puron oli määrä Ahvenanmaalle harjoittelua varten konservaattorin oppiin. Oma suunnitelmani oli jatkaa samaa vanhaa Helsingissä. Emme osanneet päättää halaisimmeko, ennen kuin hän lähti. 

Ystävyytemme ja yhteistyömme jakautuivat kahteen eri paikkaan. Emme enää koskettaneet toisiamme, vaikutimme toisiimme vain etäältä. Keskustelimme valosta ja sen vaikutuksista. Valon kosketus keväällä tuntuu konkreettiselta. Nykytaiteen historian ja teorian opiskelijat järjestivät näyttelyä Vapaan Taiteen Tilaan. Olin vastuussa näyttelytekstin kirjoittamisesta yhdessä Erika Ryppievan kanssa: “Kun aurinko tunkeutuu läpi sälekaihtimien, on vaikea piilotella.”²

Harmaan betonisen työhuoneen ikkunoista lankeava valo värjää tilan mieleisekseen. Alkukevään kylmän kirkkaasta huoneesta on muodostunut värjöttävän vihreä, sateisena päivänä työtilan kattolamput ovat päällä. Ottaessani kuvaa pöydällä odottavasta kohteesta halogeenien väpätys muodostaa näytölle leveitä likaisen keltaisia raitoja. Ikkunoiden edessä olisi hyvä olla verhot, jotta voitaisiin minimoida auringonvalon tuottama rasitus, mutta verhokiskot seitsemänkymmentäluvulta ovat jumissa jo ties kuinka monetta vuosikymmentä. Sen sijaan huone on täynnä polyeteenikankaan peittämiä aavemaisia hahmoja, ja pahvilaatikoita, jotka suojelevat sisällään olevia materiaaleja valon energian aiheuttamalta ikääntymiseltä. 

Kevät saapuu Maarianhaminaan hitaammin kuin mantereelle ja myrskytuulet kaatavat puita kävelyreittieni varsilta. Seljakämmeköiden keltainen ja sininen hehku täyttää katuojat. Useat työkaverit ovat osoittaneet niitä minulle, kertoneet niiden ruotsinkielisen nimen olevan Adam & Eva. Niitä ei kuulemma mantereelta löydy. En jaksa sulkea rullaverhoja yöksi, sillä enää ei ole pimeää pelättävänä. Illalla sängyn yläpuolella olevasta ikkunasta siivilöityvä vaaleanpunainen valo on samaa, jota vain vähän aikaa sitten katselin alkuillasta lautan kannelta. Huhtikuu kestää ikuisuuden. Meri värisee vihreänä ja sinisenä, vaahtopäät rajaavat laineita. Ensin sataa kaatamalla ja joudun pukemaan päälle jo hylkäämäni talvikerrastot, seuraavaksi käsivarteni palavat suorassa auringonpaisteessa. Unohdin aurinkorasvan Helsinkiin.

Valo mahdollistaa näkemisen, kokemisen, ja samalla vahingoittaa. Kohdatessaan materian se muuttaa muotoaan ja läpäisee, imeytyy, heijastuu pois. Sen aiheuttama vaurio ei poistu kohteen siirtyessä täydelliseen pimeyteen, vaan ikääntyminen jatkuu edelleen. Auringossa haalistuneen puvun voi pakata pimeään, mutta haurastuneet tekstiilikuidut eivät parane, ja ne ovat entistä alttiimpia vaurioille. Valon ja pinnan välisestä interaktiosta jää esineeseen pysyvä jälki.

“Mutta kun istumme yhdessä, lähekkäin,” Bernard sanoi,
“sulamme toisiimme lauseilla. Meitä reunustaa usva. 
Muodostamme aineettoman/hämäräperäisen maaperän.”

“But when we sit together, close,” said Bernard,
“we melt into each other with phrases. We are edged with mist.
We make an unsubstantial territory.”³

Kuuntelen työmatkoilla Mikaelin lähettämää musiikkia ja kuratoituja soittolistoja. Saan kuvia Kalliosta sekä taidenäyttelyistä ja lähetän takaisin kuvia merestä; ylläpidämme yhteyttä etäältä. Videopuhelussa ajatukseni harhailevat – tuijotan ulos olohuoneen ikkunasta meren ylle laskevaa aurinkoa ja mustarastaita, jotka lentävät sähkölinjojen yli. Paljon on ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa, kun arjen jakaminen on muuttunut arjesta viestittelyksi. Kirjoitamme kumpikin omissa tiloissamme ja ympäristöissämme. Tekstiviestit ja puheluiden loppuun heitetty kiitos ystävyydestä välittävät samaa tunnetta kuin Helsingissä kotoisaksi muodostuneet kahvinkeittovuorot ja loputon tiskaaminen.

Malmilla SIC-galleriassa kuuntelimme aseman melua – nyt äänimaisemani koostuu tuulesta ja läppärin kaiuttimista toistuvasta huonolaatuisen WhatsApp-puhelun staattisesta kohinasta. Lauseet pätkivät, ja puhumme päällekkäin jäätyneille kuville. Putoan Mikaelin puhelimen mukana lattialle vähintään kerran jokaisen puhelun aikana.

”Nyt aurinko poltti tinkimättömänä, kiistämättömänä…
Se antoi kaikelle tarkan värinsä;
hiekkaharjuille niiden lukemattoman kimalteen,
villiruohoille niiden vilkkuvan vihreän;
tai lankesi aavikon kuivalle joutomaalle…”

”Now the sun burnt uncompromising, undeniable… 
It gave to everything its exact measure of colour; 
to the sandhills their innumerable glitter, 
to the wild grasses their glancing green; 
or it fell upon the arid waste of the desert…”⁴

Valon elektromagneettinen säteily tunkeutuu ympärillemme. Näkyvän valon spektrin lisäksi elämme ihmissilmälle näkymättömässä ja ihoa polttavassa ultraviolettisäteilyssä, sekä lämpönä tuntuvassa infrapunasäteilyssä. Valkoisessa valossa on kaikki spektrin värisävyt. Jos havainnoimme värejä, se johtuu pinnoista takaisin heijastuvien valonsäteiden aallonpituuksista. Auringonvalo antaa meidän kokea kevään hitaasti heräilevän vehreyden, pastellisävyissään kukkaan puskevan luonnon. Se leikittelee aaltojen vierillä ja vihertää pinnan alta. Se tunkeutuu ihoomme ja vaatteisiimme, kellastaa kirjan sivut. Se valaisee kaiken ympärillämme ja on vuorovaikutuksessa kaikkeen, johon yltää.

W is for Waves -näyttelyn oheisteksteissä merkittävää elementtiä, väriä, ei juuri mainita, vaikka sillä on ilmeinen rooli Woolfin romaanissa. Useimmat asiat kuvataan ensin värien avulla, esimerkiksi siniset varjot ja harmaat liinat. Teoksen jokainen osa alkaa kuvauksella auringosta. Merellinen ympäristö kuvataan auringon valon läpi, siltä jokainen väri saa luonteensa. Tällainen värin korostaminen näyttää poistuvan näyttelystä: kaikki on vaaleaa. On kuin katsoja kokisi Woolfin kuvaaman aavekukan: 

”Peililasi valkaisi lammikkonsa seinälle.
Oikeaan kukkaan ikkunalaudalla osallistui haamukukka. 
Mutta haamu oli osa kukkaa, 
sillä kun nuppu puhkesi vapaaksi, myös kalpeampi kukka lasissa avasi nuppunsa.”

”The looking-glass whitened its pool upon the wall.
The real flower on the window-sill was attended by a phantom flower. 
Yet the phantom was part of the flower, 
for when a bud broke free the paler flower in the glass opened a bud too.”⁵

Joka kesä laittaessani shortsit jalkaan ensimmäistä kertaa löydän luomen, jonka reunoja voisin tuijottaa päivästä toiseen. Ystäväni Siiri painostaa minut joka kevät ostamaan aurinkorasvan. Levitän sitä luomen päälle, muistelen rantapäiviä lapsena. Äiti levitti aurinkorasvaa iholleni, en muista tarkkaan, mutta todennäköisesti valitin. Valitin kosketuksesta, valitin siitä, että minuun, minun iholleni oli pakko lisätä jotain. Valitin, kun tunsin rasvan imeytyvän sisääni.

”Vaikka iho on visuaalinen merkki ruumiiden ulkoisesta rajasta, fyysikko Karen Barad korostaa, että itse asiassa kehot ulottuvat avaruuteen selkeästi ihon rajojen ulkopuolelle. Molekyylisesti levittäydymme ‘ulkopuoliseen’ maailmaan, sekoittuen siihen tavoilla, jotka eivät ole ilmeisiä meille. Kehomme ovat huokoisia, kuten Nancy Tuana muistuttaa kyseenalaistaessaan ‘rajoja lihamme ja maailman lihan välillä’.”⁶

Tunnen Vapaan Taiteen Tilan pölyn silmissäni ja mietin jokaista ihmistä, joka on koskettanut minua viimeisten viikkojen aikana. Elämme toisissamme, rajat minun ja muiden ihmisten välillä hämärtyvät. Raja minun ja Puron välillä on selkeä. Aallot pauhaavat Helsingin ja Maarianhaminan välillä. 

Mikael Palmu & Puro Soininen

---

^{1 Woolf, Virginia, The Waves (1931), 3, sekä Eerola, Eeva-Riitta ja Toikka, Jenni, W is for Waves-liikkuvan kuvan teos (2024).  Lainauksia edeltävät käännökset kirjoittajien omia.}

^{2 Palmu, Mikael ja Ryppieva, Erika, Kevätsiivous-näyttelyteksti (2025).}

^{3 Woolf, Virginia, The Waves (1931), 8.}

^{4 Woolf, Virginia, The Waves (1931), 89.}

^{5 Woolf, Virginia, The Waves (1931), 45 sekä sekä Eerola, Eeva-Riitta ja Toikka, Jenni, W is for Waves-liikkuvan kuvan teos (2024).}

^{6 Singh, Julietta, No Archive Will Restore You (2018). 30.}