Luin puhelimen hesarista, et Anora (2024) on jotenki tai siinä on vähän niinku samaa ku Pretty Womanissa (1990). Ja piti heti tietty päästä kattoo se. Katoin Pretty Womanin äidin kaa ku se tuli tv:stä ekan kerran; olin aika nuori, jotain kaheksan. Oltiin ihan intona siitä. Muistan ku sillon tuli tv-tarkastajat koputtaa ovelle ja äiti sano et: “Nyt hiljaa ja peiton alle”. Harmitti sillon, ku joku kohtaus meni sit ihan ohi. Oon nähny sen nyt varmaan jotain 30 kertaa, luulisin. Yhtä monta ku sen Hook-leffan (1991). Pystyisin kattoo molemmat silmät kiinni. 

Mua on jotenki hävettäny, et Pretty Woman on ollu tosi pitkään mun lempileffa. Koska siis tietty tiedostan, et se on tosi huono asia feminismille ja kaikelle, ja ihan väärällä tavalla siinä käytetään valta-asemia. Ja miehet on kyl siis aluks pahiksia, mut sit ne tajuu jotain ja tarvii sen naisen niinku pelastaa ne, mut se jotenki näytetään niin, et se mies loppujen lopuks pelastaa sen naisen. Jotain tollasta. Mut mä oon aina rakastanu sitä! Se soundtrack on niiin hyvä, ja Julia Robertsilla oli ihan sairaan hieno tukka ja makeita vaatteita, ja siinä näki kaikkee sellasta luksusta mitä en ollu ennen nähny missään. Et miten rikkaat elää. Kaikki niin kiiltävää, sävy sävyyn ja täydellisesti valaistua. Ja sen ihanatukkasen tyypin ei tarvinnu tehä enää töitä! Se vaan joi samppanjaa kylvyssä, kuunteli Princeä ja katto telkkarii. Siis oikeesti mä en vieläkään osaa ajatella mitään parempaa ja pyrin just tohon pisteeseen ihan jatkuvasti. Vähän niinku oikees elämäs sen Southern Charm -tosi-tv-ohjelman (2014) Mrs. Patricia, joka juo samppanjaa ihan joka päivä ja käyttää vaan aitoja, laakeita samppanjalaseja. 

Siin Anorassa oli siis kyl aika paljon noita samoja teemoja. Vaik mun on jostain syystä tosi vaikeeta muistaa sitä leffaa! Sillee lineaarisesti—En tajuu! Muistan vaan sellasii väläyksii: sen rikkaan tyypin kämpän, kreisin kamppailun sen turvamiehen kaa ja ne kaikki pakoyritykset— hehee, ne makeet sylitanssit ja sit tietty, kuinka hyvin se Mikey Madison näytteli. Ja hienoo, et se sai just sen Bafta-palkinnon siitä (ja tämän kirjottamisen jälkeen vielä parhaan naisnäyttelijän Oscarin). Muistan sen Madisonin siit sarjasta Better Things (2016), joka oli iha sika hyvä. Se sit vaan vähä tyssäs, ku se toinen sarjan kirjottajista, Louis C.K, oli yhen New York Times artikkelin pääaiheena, ku sitä syytettiin siitä et se oli pyytäny potentiaalisia näyttelijöitä sen hotellihuoneeseen ja sit kysyny et onks ok et se masturboi. Se sit myöns nää syytökset myöhemmin, pyys anteeks ja esiinty vuoden 2023 alussa loppuunmyydyssä Madison Square Gardenin stand up-keikalla: Louis C.K.: Back to the Garden. 

Mietin kans sitä, ku Pretty Woman ja Anora kertoo sellasist tosi itsevarmoist seksityöläisist ja sit semmosest miehen äkkinäisest halusta omistaa ne. Ni kuinka se Yorgos Lanthimoksen Poor Things (2023) lähesty niit samoi aiheit sellasen absurdin ja satiirin kautta. Se on siis kyl herättäny tosi tuomitsevaa ja sit kans tosi ylistävää kommenttii. Sitä on esim. väitetty yheks monista, valkosen keski-ikäsen miehisen katseen fantasioista. Semmonen kirjottaja ku Viv Groskop kysy yhes The Guardianin artikkelis et:  “…onko tosiaan ainutlaatuista, että vuonna 2024 meidän pitäisi uskoa, että naisen seksuaalinen nautinto on järkyttävää ja yllättävää?”. Mut mä siis tunnistan kuitenki viel tänäki päivänä, et naisen sellanen himoinen, ehtymätön ja esteetön seksuaalinen energia ja nautinto on viel tosi paheksuttavaa,, ei ehkä sillee samal lail ku sillon ysäril, ku aika pienest leimautu huoraksi ja jakorasiaks. 

Siin samas artikkelis sellane journalisti ku Tshepo Mokoena osotti Poor Thingsin omaperästä tapaa “…irvistää sille, kuinka salamannopeasti (tilaisuuden tullen) miehet haluavat omistaa Emma Stonen esittämän Bellan tai vähintään jollain tapaa käyttää hyväksi Bellan naiiviutta”. Ja vaik se Pretty Woman kuvailee näit samoi juttui sillee aika kritiikittömästi ja Anora sit taas enemmän kriittisemmin, ni ne molemmat nojaa kyl paljo varmemmin sellasee suoraan ja kirjaimelliseen kommunikointiin. Arvostan kyl siis ihan älyttömästi sitä Lanthimoksen tapaa toisaalt niinku selkeesti ja kirjaimellisesti kuvata sellasta patriarkaatin tosi yleist piirrettä ja sit taas toisaalt sillee kreisisti koristella ja naamioida se kaikki yhteiskunnallinen kritiikki sellaseen absurdiin värien kyllästämään taikamaailmaan.

Ja sit vuonna 2022 juoksin kans kattoo sen Chantal Akermanin elokuvan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975), heti sillon ku se brittilehti Sight and Sound valitsi sen parhaaks elokuvaks ikinä. Tää lehti on tehny joka vuosikymmen sellasen listan sadasta kaikkien aikojen parhaista leffoista. Siinä äänesti yli 1600 kriitikkoa ja muuta ammattilaista. Tän vuosikymmenen listaan valittiin ekaa kertaa naisen ohjaama elokuva. Huomionarvosta aikojen ripeästä muuttumisesta on se, et viime äänestyksessä vuonna 2012 tää sama leffa oli sijalla 36 ja oli yks kahesta naisen ohjaamasta elokuvasta siinä listassa. Tällä kertaa niitä oli jo 11. Mä katoin tän leffan siis Orionissa ja se on vähän yli kolme tuntii pitkä (arvostan!). Ainoo ikävä asia siin kokemukses oli, et se penkin muoto ei sopinu mulle ja mun niskaa sattu ärsyttävästi. Mut mä kestin sen kivun ku olin niin haltioitunu tuijottaa sitä sen päähenkilön, joka on siis itsetyöllistetty prostituoitu (Hesarissa muuten käytettiin sillon ysärillä vilkkaasti sanaa “ilotyttö”, mä olin ihan unohtanu tän sanan), perunan ja sipulin pilkkomista. Prostituutio oli siis jo antiikin Kreikassa tosi tärkee elinkeino. Sitä joutu tekee orjat halvalla, ku taas korkeimman aseman omaavat kurtesaanit saatto tienata kymmenkertasesti ja hallita ite omaisuuttaan. Akermanin elokuvassa ei oikeestaan puhuttu mitään ja työ oli työtä, kuvattuna jotenki sillee et ihan sama pilkkooks perunoita vai möyriikö joku sun päällä. Mut tietty eihän se sit ollu ihan sama.  

About kuukaus sitte hommasin sellasen oman pakohuoneen, josta en siis haluu paeta vaan johon pakenen tasasin väliajoin tätä mun nykyistä suurperhearkea ja koska tarviin tilan, jossa voin olla ihan yksin ilman yhtään ketään. Ainoot keittiötavarat, jotka pakkasin mukaan, oli yhen Bonnien vanhat häälahja-astiat, jotka sain kerran ku autoin sitä muuttaa. Ne on sellaset Wedgewoodin tosi hienot turkoosit, joissa on tulta puhaltavia lohikäärmeitä. Ja sit just sellaset samppanjalasit, jotka on aidot samppanjalasit koska ne on muotoiltu naisen rinnan mukaan—ja muistan ku Bonnie demonstroi ja laitto kaks lasia sen rinnoille. Bonnie oli kans mun naapuri ja entinen Woodstock-hippi, johon tutustuin ku olin töissä Barnes & Noble -kirjakaupassa. Rakastin kuunnella sen tarinoita sen keittiössä samal ku tumpattiin mentoliröökejä sen ihaniin krumeluurituhkakuppeihin. Sit me siirryttiin pilveen, jota sai tilattuu Manhattanil kuriiripalveluna—se oli siis ihan sika laadukasta— ja katottii joku klassikkoleffa. Usein niis näytteli Barbra Streisand. Alkoholii ei juotu, koska Bonnie oli recovering alcoholic (se kerto ihan sairaita juttuja niistä AA-tapaamisista). Sit laitettii leffa paussille ja käytii pesutuvan vending machine:stä ostaa lieriön muotosii sipsei. Kolme vuotta sitten ku olin Kööpenhaminassa mun kaverin Cessin kaa, kuulin et Bonnie oli yhtäkkii kuollu johonki sairaskohtaukseen. En ollu jutellu sen kaa varmaan pariin vuoteen ja tulin tosi surulliseks. Sanna Marinin tanssivideo oli ainoo, mikä kevens vähän tunnelmaa ja itkunauroin sit jotenki sitä siinä. 

Ekana iltana siel mun pakoyksiössä katoin sellasen leffan ku Nightbitch (2024), jota on kuvailtu sellaseks horrorkomediaks, joka kertoo lapsiarjen aivoja mussuttavasta toistosta ja oman itsen katoomisesta ja sen löytämisestä eläimellisen muodonmuutoksen kautta. Ja mä en oikeesti tiiä miks mä ikinä ees katon noita imdb arvosanoja ku esim tää leffa oli saanu huikeet 5,5 pistettä. Tää oli ihan järjetöntä ja pelkästään ehkä tarkottaa sitä et sen leffan on pisteyttäny ainoostaan sellaset miehet, jotka myös on jostain ihan käsittämättömäst syystä kategorisoinu sen horroriks, vaikka se on vaan ihan tavallista kotiäidin arjen kuvausta. Ainoo koomisuus löytyy siitä muodonmuutoksesta, koska se on kuvailtu niin tosissaan – ja siks toimii tosi nappiin. 

Mä oon sanonu kaikille et mä tarviin tätä yksinoloo, et voin rauhassa kirjottaa ja ees ajatella — mut oikeesti haluun vaan kattoo sarjoja, leffoja ja syödä karkkii ja popcornii. Täst vois jotenki varmaan päätellä, et oon masentunu mut oikeesti nää mun uudet masennuslääkkeet (fluoksetiini 20mg ja Voxra 300mg) on toiminu tosi hyvin jo monta kuukautta ni en ihan usko, et oon. Mä luulen et oon oppinu itestäni sellasen jutun, et tarviin jotain tosi nollaavaa eli just jonku tosi-tv -sarjan tällasiin siirtymiin. Mä tarttisin ainaki viikon täällä, että saisin kattoo noita sarjoja sen 2–3 päivää putkeen, ja sit voisin mennä johonki ihmisten ilmoille: ideaali olis et voisin jotenki tasapainoilla ja kattoo pari jaksoo, käydä ulkona galleriakierroksella,, reflektoida ja kirjottaa pari tuntii ja sit taas palkita itteni noilla sarjoilla. Mut nyt on sellanen olo, et en kestä ketään ihmistä, enkä mitään ääniä ja haluun vaan tuijottaa tv:tä peiton alla. Ja elää sitä. 

Mä oon miettiny tätä tällasta kevyttä viihdettä ja sitä, miks mä rakastan kuluttaa sitä ja myös et miks mun pitäis oikeesti hävetä sitä. Tai et mä oon yleensä tosi avoin varsinki tästä mun tosi-tv-rakkaudesta (oon kattonu kaikki real houwifet, southern charmit ja kardashianit), koska mä en oikeesti voi uskoo, et ollakseen vakavasti otettava taideopiskelija (tai ihminen), ei sais ees omistaa teeveetä. Et katotaan vaan läppäriltä yle areenan dokumentteja tai mubista jotai taideleffoja—tai sit ei edes näitä,, vaan luetaan taideteoriaa ja runoja iltasin koulupäivän/töiden jälkeen. Vaik kyl mäki nautin tosta kaikesta mut yritän pitää yllä jotain tasapainoo, et ei pelkkää tätä tai tota, vaik se on välil aika vaikeeta. 

Ja kyl mä silti usein mietin, et ehkä mä vaan oon jotenki viallinen tässä ja et tää ei oo ihan tervettä. Miks mä kaipaan niin paljon helposti kulutettavaa viihdettä mun arkeen? Yritän sanoo itelleni et se on sellasta vastapainoa,, mut sit taas tuntuu et en tunne montaa muuta, jolla ois tarve tasapainoilla ”korkeakulttuurin” ja iisihits-tyylisen viihteen kanssa. Tai sit se on vaan joku mun oma opittu tapa, jonka avulla pystyn rentoutuu ja nollaantuu. Ja siis onhan se sellasta eskapismia. Esim. autossa oon kuunnellu nyt viimeset puol vuotta pelkästään sitä iisihits -radiokanavaa. Se on niiiin rauhottavaa. “Easy hits, kevyesti iisimpi” on sen kanavan motto ja mä oon big time fani. Täs on esimerkki Easy Hits -soittolistasta:

1. Phil Collins – Another Day in Paradise
2. Peter Gabriel – Don’t Give Up
3. Celine Dion – Because You Loved Me
4. TLC – Waterfalls
5. Whitney Houston – I Wanna Dance with Somebody
6. Chicago – Hard to Say I’m Sorry
7. Roxette – It Must Have Been Love
8. Justin Timberlake – What Goes Around… Comes Around
9. Redbone – Come and Get Your Love
10. Seal – Kiss From A Rose
11. The Police – Every Breath You Take
12. Toto – Africa
13. Portishead – Glory Box
14. Backstreet Boys – I Want It That Way
15. Fugees – Killing Me Softly

Mut tää eskapismihomma on oikeesti mun mielestä tosi tärkeetä ja jotenki varsinki sellasen käsitteen ku “korkeakulttuuri” piirissä. Tää erottelu viihteen ja korkeakulttuurin kanssa on mun mielestä viel välil aika räikeetä. Esim. on sellanen olo, että sellasta pelkästään vakavaa ja selkeesti kantaaottavaa taidetta arvostetaan mut sit sellasta näennäisesti pinnallista, kevyttä ja hilpeätä väheksytään ja pidetään usein virheellisesti merkityksettömänä. Mut näähän keskustelee kaikki oikeesti keskenään,, sillee syöttää toisiaan—esim. just vilahti instassa People Magazinen otsikko, mis sanottii, et sen suositun The White Lotus (2021), sarjan näyttelijä, Sam Nivola, oli laitettu kattoo sitä Southern Charm -sarjaa, koska sen piti saada inspiraatiota näistä tosi-tv -tyypeistä. Ja sen roolihahmon isä, jota näytteli Jason Isaacs, piti sitä sarjaa muusana koko sen roolihahmolle. Vaik tietty eihän toi White Lotus monen mukaan mitään korkeekulttuurii oo ni silti siitä on paljon soveliaampaa keskustella ku tosta Southern Charmista. 

Mut jännää on kans se, et voiko jotain ainoastaan kevyttä taidetta ees olla olemassa? Esim. Tove Janssonin sota-ajan kukkamaalaukset voidaan käsittää jotenki sillee, et se ei muka pystyny mihinkään “vakaviin” aiheisiin vaan maalas sit vaan niitä pinnallisia kukkia. Mut hei, kukathan on aiheena siis täynnä vaikka mitä vakavaa ja tärkeetä. Jotkut taiteilijat on ollu aina tosi keskittyneit kukkamaalauksiin tai kukka-aiheisiin ylipäätään ja kukilla on aina faneja. Viihde tietty voi olla sellasta jotenki pelkästään kaupallista (mut niin voi kans ns. korkeetaide) ja sen takii ärsyttävää. Mut silti kyl mäki joskus fanitan jotain tosi selkeesti kaupallista. Et mun mielest siin ei voi olla mitään pelkästään pinnallista. Mut jotain pelkästään vakavaa voi siis kyl olla. 

Ja sit sen mä oon jotenki tajunnu, et sellasta taidetta – tai viihdettä –, jossa on päätetty sillee monimutkasemmin päästä sen jonkun vakavan äärelle, eli siis vaikka jonku yksinkertasen humoristisen eleen kautta, on niinku oikeesti tosi vaikeeta tehä. Vaikka siis ihan vaan jotain sellasta, joka saa katsojan nauramaan. Se, et saa jonkun nauramaan, on mun mielestä niin paljon haastavampaa ku et saa jonkun itkemään. Ni siks mä ehkä aina herkistyn jotenki voimakkaammin sellasen taiteen äärellä, jossa ei olla menty ikäänku suoraan asiaan – tai sit jos on, ni se on tehty jotenki tosi hauskasti. Joskus joku on sellasta kirjaimellista, josta tulee sit semmosta kuvitusta tai jotain,, ja mä en löydä siitä enää itelleni mitään kiinnostavaa, se on valmiiks liian tyhjäks tulkittu, et en vaan saa siitä mitään enää irti.

Ostin vähän aikaa sit Kampintorin antikvaarisesta kirjakaupasta Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993) ja Stanislaw Jerzy Lecin Vastakarvaan (1968), joka on kokoelma mietteitä eri vuosikymmeniltä (ihan paras!!). Vastakarvaan ostin kyl vaan sen tyylikkään kannen perusteella, ja Calvino nyt kiinnostaa aina. Mä tykkään käydä siellä divarissa ja kysyä suosituksia. Ensimmäinen muistio siin Calvinon kirjas oli keveydestä taiteessa ja se alkaa tällei: “Omistan ensimmäisen esitelmän vastakohdille keveys-paino, ja asetun puolustamaan keveyttä.” Calvino yrittää selittää et miks se on pitäny keveyttä enemmän hyvänä arvona ku et se ois joku puute. Se viittaa siinä “siivitetyin sandaalein lentävään Perseukseen…joka tukeutuu keveimpään mahdolliseen ainekseen eli tuuliin ja pilviin”, ja pystyy leikkaa sen Medusan hirviöpään irti kattomatta sitä suoraan eli se kattoo sitä peilikuvan kautta, epäsuorasti, ettei se muutu kokonaa (painavaks) kiveks. Jotai tällasta mä yritän kans selittää tolla mun ajatuksella et sellanen mutkanen tie taiteessa toimii itelle (yleensä) paremmin ku ihan suora. 

Tokan vuoden keväällä meil oli Helen Korpakin pitämä Julkaiseminen verkossa -kurssi ja saatiin ennakkotehtäväks lukee joku kirja, joka on kirjotettu vähintään yli 50 vuotta sitten, ni kysyin siel antikvaarises, et mitä se tyyppi suosittelis, ni se ehdotti Veikko Huovisen Veijaria tai Timo K. Mukan Tabua. Ostin sillon molemmat ja päädyin lukee sen Veijarin, joka oli siis aivan sairaan hyvä. Korpak ei vaatinu mitään raporttia tai keskustelua siitä tehtävästä ja sano et halus meiän vaan lukevan ne kirjat. Sit meiän luokkalaisil oli Mukka -teemanen kirjakerho, jossa olin vaan yhes tapaamises, johon piti lukee se Tabu. Mä siis muistin et mul oli se ja luin sen sit ihan yhelt istumalt — se oli jotenki tosi häiritsevän koukuttava enkä pystyny laittaa sitä pois ennen ku olin lukenu sen loppuu,, lapset jäi vähän vähälle huomiolle sillon ja tais syödä kylmii kalkkunanakkei iltaruuaks. Aloin miettii tosi paljon mun omaa herkkää nuoruutta ja sellasta väkevää seksuaalisuutta mitä tunsin. Se oli vaikeeta ku sellasta piti jotenki paheksua. Tätä kelasin kans paljon sen jälkeen ku olin nähny sen Poor Thingsin. 

Oltiin sit talvipuutarhassa juttelemas siitä Tabusta, sen mysteeripallosta, et mikä symboli se oikeen oli — ja ruusuista, jotka oli menny multa ihan ohi. Ja sit siel talvipuutarhassa sattu kaikkee tosi maagista niin, et siihen liitty herkistymistä ja kyyneleitä ja lopus oli viel sellanen tosi hidas kierros ulkona sen ruusutarhan läpi. Mä työnsin mun kasvot syvälle ruusuihin ja imppasin sitä huumaavaa tuoksuu. Ihmettelin miks kukaan muu siel ei tehny niin — eihän niitä ruusuja kuulu vaan katella. Oon siis pitkään inhonnu ruusuja ja vasta ihan vähän aikaa sit oon ruvennu harrastaa tätä imppaamista.

Ja nyt täs itekki päädyin vähän monimutkasen tien kautta tähän mitä oon viime aikoina ihmetelly mun omasta monimutkasesta muodonmuutoksesta siitä hämmentyneestä nuoresta, 

sellaseksi 

ylivoimaseksi 

eläimeksi, 

naiseksi,

medusaksi, “joka on jumala, ja jonka takia miehet kautta aikojen ovat olleet kauhuissaan tämän voiman äärellä”, niinku se Amy Adams muotoili kasuaalisti vauvakerhon muille äideille kirjastossa siinä Nightbitchissä. Siis ku kauan sitte, oli sellanen absurdi tapaus, jota vois kans kuvailla kauhuks mut on kuitenki tosi arkista, ja ysäril viel varsinki. Olin lukion vikalla iltasin töissä hotelli Kämpissä iltasiistijänä, eli mä koputin oveen ja toin ruusun, suklaan ja tossut sängyn viereen ja siistin paikkoja ihan vähän vaan. Se oli tosi ihana duuni. Siellä mä sain oikeen hengitettyä sitä samaa ilmaa ku ne kaikki kuuluisat ja rikkaat vieraat, ja viikata niiden alkkareita – heh. Vähä sama fiilis ku siin Pretty Womanissa. 

Iltasin tietty monet asiakkaat oli niiden huoneissa ja sitä joutu välil outoihin tilanteisiin. Olin töissä esim sillon ku ne lentsikat törmäs niihin wtc-torneihin, ja mun poikaystävä oli siel nykissä töissä. Tuijotettiin telkkarii jonku toisen amerikkalaisen kaa sen sängyllä ku se toinen kone pamahti siihen torniin. Ja sit kerran, yks bisnesmies tuli mun takaa ja oikeen kouras sen käsillä mun molempia tissejä sillee tiukasti. Yleensä siis ku mennään johonki huoneeseen ni ovi vaan paukahtaa sillee kiinni perässä mut nyt siihen väliin oli jääny se sellanen u:n muotonen metallijutska, jonka sain sit riuhtastuu nopee auki ja juoksin alas meiän pukkareihin. No, mut lähetettiin sit taksilla himaan, ja poliisiasemalta soitettiin parin päivän päästä ja pyydettiin käymään. Siel oli sellanen poliisijehu, joka laitto oven kii ja pyys mua istumaan. Se sano jotain sellast et: joo ollaan juteltu tän hotellin ja heidän vieraan kanssa, hän on sellanen toooosi vaikutusvaltainen kansainvälinen bisnestyyppi ja ollaan ajateltu, et jos sulle sopis korvauksena vaik sellanen joku 50 euroo? Miltäs tää kuulostaa?—- no mähän vaan kuulin et 50 euroo, ja vuonna 2001 se oli ihan tosi paljon, ainaki mun elämässä. Tanssahtelin sielt sit ulos ihanas aurinkoises säässä ja soitin mun poikaystävälle ja kerroin, et sain just 50 euroo ja molemmat oltiin tosi tyytyväisii. Tietty se oli sit mun duuni, joka loppu sit siihen. 

Mun isoäiti tekstailee ihan sekoja viestejä aina. Mä tein sellasen grafiikan työn, kaiversin kuparilaatalle 70 kruunua, koska Englannin kuningatar Elizabeth oli kuollu edellisenä päivänä, ja sit kirjotin (peilikuvana, vaikeeta!) mun isoäidin tekstiviestin siihen alle: 

The queen is dead.onks teil tv auki

Siinä oli tosi paljon jotain, mitä en ois osannu muuten sanallistaa,, siihen kiteyty vaan niin sikana kaikkee. Oon kyl aika tyytyväinen niihin vedoksiin.

Inka Weiner