Kritiikki-ilmastonmuutoksesta ja puolimatkaan katsomisesta

Miten kuvata ajatusta? Sitä ponnistelua, kun yrittää hahmottaa jotain uutta,joka vastustaa – ja kun lopulta ajattelu aukeaa ja kuljettaa toiseen tilaan?

-Saara Hacklin¹

Tilanne ei siis ole se, että ihmiset eivät olisi kiinnostuneita taidekritiikistä. 

-Elham Rahmati & Vidha Saumya²

En usko, että kukaan enää edes välittää kritiikeistä.

-Rachel Cusk³

Loppukesästä 2023 istuin Kiasma-teatterin katsomossa kuuntelemassa puheenvuoroja suomalaisen mediataiteen historiasta ja nykytilasta Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata -tekstiantologian julkistamistilaisuudessa. Tunnelma täydessä teatterisalissa oli tyytyväinen, innostunutkin, kun suomalaisen mediataiteen historiaan keskittyvän arkistointi- ja tutkimusprojektin, MEHI-hankkeen  moniääninen julkaisu lepäsi osallistujien syleissä. Tilaisuuden loppupuolella keskustelunaiheeksi nousi mediataiteen institutionaalinen hyväksyntä osana taidemaailman rakenteita ja niin sanottua taidepuhetta. Katsomosta esitettiin vilpitön kysymys: missä (erityisesti kuvataiteeseen keskittyvää) keskustelua taiteesta Suomessa nykyään käydään, eli: missä kritiikkiä julkaistaan? Moderaattorin palauttaessa kysymyksen takaisin katsomoon, osallistujat – joiden joukossa oli useita kriitikkoja, minä mukaan lukien – hiljenivät. Pian jostain keksittiin Kulttuurilehti Mustekala ja NONIIN, mutta tätä edeltäneen hiljaisuuden ja sen sisältämän hämmennykseni ja tietynlaisen ammatillisen häpeäni muistan edelleen selvästi. Jos täällä ei voida todeta kritiikin voivan eläväisesti ja hyvin – niin kuin ajattelin – niin sitten ei missään. Ehkä kritiikki onkin kriisissä. 

Hieman yli vuotta myöhemmin kokemukseni sai sanallisen muodon tai ainakin joitain sanoja ympärilleen. Marraskuussa 2024 verkkojulkaisu EDIT-Median kymmenvuotista taivalta juhlistavan Hereillä mutta mihin hintaan -antologian (Khaos Publishing) julkaisutilaisuudessa Pitted Dates -taidetilassa kuuntelin, miten julkaisuun kontribuoineet kriitikot ja kirjoittajat kuvailivat näkymäänsä taidekentälle (ja sitä kautta myös kritiikkiin): ennen, eli 2010-luvulla, niin potentiaalisena näyttäytynyt alue oli muuttunut synkäksi ja väsyneeksi; raunioksi. Aiemmin kokemani hämmennys alkoi muuttaa luonnettaan, rakentua uudelleen – se, miten maailma ja taide kriitikolle näyttäytyvät, on vastavuoroisesti kietoutunut siihen, miten kriitikko hahmottaa kritiikin, eli toimintansa ja liikkeensä suhteessa taiteen kanssa ajatteluun yleensä.

Tämä kritiikin jatkuvassa liikkeessä olevan positioitumisen luonne määrittää nykytaiteen milleniaaliantologiaksi alaotsikoidun EDIT:in toimittaman teoksen lisäksi toista tuoretta ja kritiikkiä suoremmin käsittelevää julkaisua, eli kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikankaan teosta Kritiikistä (S&S, 2025). Sekä Ylikankaan teos että Hereillä mutta mihin hintaan tuovat esiin, miten taiteesta kirjoittaminen sijaitsee aina samanaikaisesti sekä taiteen rakenteissa että niiden ulkopuolella. Vaikka julkaisut eroavat rakenteellisesti ja sisällöllisesti toisistaan, niiden esittämä ajattelu painetun kirjan muodossa risteää monin tavoin.⁴ Ylikangas keskustelee teoksessaan (monien muiden lisäksi) suoraan myös EDIT:in toimittaman antologian kanssa tuoden esiin, että vaikka eri taiteenalojen kritiikin tekemisen tavat eivät ole yhteneväisiä, jaettuja piirteitä löytyy. Parhaimmillaan tällainen piirre – kuten taiteesta itsestään lähtevä kirjoittaminen – vahvistaa taiteen käsitteellistämisen merkitystä ja merkityksellisyyttä yleisölle, tekijälle ja teokselle itselleen. Näin ollen esimerkiksi monitaiteenlajinen kriitikkous näyttäytyy jopa mahdottomalta hankkeelta, sillä taiteeseen tutustuminen vaatii aina osakseen niin paljon kanssaoleilua ja -hämmästelyä. Tällaisessakin väitteessä taustalla tosin on arvolatautunut ajatus siitä, että kritiikin olisi aina oltava peräisin taiteesta itsestään, tekemättä itsen ja taiteen välille kuilu(j)a.

– – –

Jos EDIT:in toimittaman antologian nimen ottaa kysymyksenä – Hereillä mutta mihin hintaan? – ja peilaa sitä kirjoitusten sisältöön, vastaus voisi olla, että liian kovaan, liian korkeaan. Tekstien yleiset teemat, kuten teknologia, ekologinen kriisi, kollektiivisuus ja nykytaiteen estetiikka, kietoutuvat hyvin konkreettisesti kirjoittamisen strategioihin jännittyen turhautuneisuuden sekä eteenpäin pyrkimisen ja jaksamisen välille. 

Lukiessani antologiaa mietin, millaisista näkökulmista koemme taidetta nyt, vuonna 2025, miten osallistumme siihen. Kun katselen ympärilleni, en tunnista Rosa Kuosmasen tekstin kutkuttavalla tavalla henkilökohtaista ja infrastruktuurista yhteenpunovaa kuvausta innokkaasta ja energisestä taidemaailman tunnelmasta, joka 2010-luvulla on ilmeisesti vallinnut. En muista sitä, koska ikäni puolesta en siihen pysty. Antologiaa kokonaisuudessaan lävistävä ajallinen jänne, jossa optimismi muuttuu näköalattomuudeksi ja valoisuus synkkyydeksi, ei ole itselleni tuttu. Tämä lähtökohtien ero vaikuttaa perustavanlaatuisesti myös siihen, miten käsitykset kritiikistä osallisuuden tapana eri kirjoittajien toiminnassa vaikuttavat. Kun oma kirjoittajuuteni rakentuu alun alkaen vastavaikutuksellisesti suhteessa koettuun aikaan, myös suhde pettyneisyyteen – niin taiteen kuin kritiikin instituutioiden kohdalla – on huokoinen ja vahvasti motivoiva. 

Antologian tekstit elävät taiteen sisä- ja ulkopuolella. Samalla ne ovat vahvasti virittyneet eletyn elämän ja nykyisen hetken asemiin. Esseet kuvaavat nykyisten kirjottajaminien suhdetta paitsi menneeseen 2010-lukuun myös pitkäjänteisemmin kirjoittajien omien äänten rakentumiseen. Tekstit ovat keskenään varsin erilaisia, mutta jokaisessa kuuluu henkilökohtainen, ajoittain väsynyt mutta kokemuksellisesti välitön ja liikkeellinen ääni. Kadehdin tätä ääntä, jonka prosessissa on pitänyt ehtiä ”harjoittelemaan, kokeilemaan, onnistumaan ja epäonnistumaan”, kuten Sanna Lipponen esseessään Marguerite Durasin ajattelun kanssa koskettavasti kirjoittaa. Kirjan tekstit saavat punnitsemaan oman äänen – ja miten sellainen oikeastaan edes voi olla? –  kustannusta eli sitä, mitä taiteesta kirjoittaminen tekijältään vaatii; mihin hintaan olemme hereillä –  ja vielä valppaina. Jos taiteen ilmiöiden ja niiden käsitteellistämisen matka 2010-luvulta tähän päivään on kulkenut innostuksesta sen laantumiseen, miltä kuluva ja tulevat vuosikymmenet sitten näyttävät?

– – –

“Kritiikin ja taiteen yhteiset tehtävät ovat pohjimmiltaan vastarinnan tehtäviä”, todetaan Maaria Ylikankaan teoksessa Kritiikistä. Lause tiivistää olennaisesti teoksen luonteenomaisen pauhun, joka synnyttää lukijuuteen vaikutelman nopeatempoisesta keskustelusta kirjoittajan kanssa. Kymmeneen lukuun ja kymmeniin lyhyihin alalukuihin jaettu kirja etenee nopeasti kritiikin historiasta kirjoittamisen rakenteisiin ja takaisin luoden näin dialogisia ja rinnakkaisia kudelmia muiden kirjoittajien, taiteenlajien ja ajallisuuksien välille. Teos on yleisesitys – se näyttää ja kuulostaa siltä, miltä yhden kirjallisuuskriitikon kokonaiskuva kritiikistä voisi näyttää. Ylikangas määrittelee teoksensa tekstiksi, joka “tulee kaiken keskeltä ja palaa sinne”. Tekijälleen yli 350-sivuinen teos ei ole muistelma, mutta sellaisena se tulee käsissäni luetuksi. Kritiikistä on omiin kokemuksiin perustavanlaatuisesti nojaava jaksotettu esitys kritiikin historiasta, työstämisen tavoista ja ajankohtaisista keskusteluista, jolloin se muistuttaa muistelmaa myös niissä tavoissa, joilla tekijä asettuu metakriitikoksi perustellen näkemyksiään kritiikistä oman lukijuutensa ja sen rakentumisen kautta. Teos on kuin selvitys kirjoittajalle itselleen siitä, mikä omaa kirjoittajuutta reunustaa ja mitä sen taustalla ja ytimessä milloinkin on, ja voisi olla.

Ylikankaan osuvimmat määrittelyt kritiikistä muodostuvat hänen kirjoittaessaan taiteesta: samoin kuin taiteen, nähdäkseni myös – ja ehkä ennen muuta – kritiikin ”vapaus on juuri siinä, että se voi poiketa yleisestä, tavallisesta ja objektiivisesta, ja se voi haastaa onnistumisen ehtoja”. Ylikankaan käsitystä taidekritiikistä lävistää ajatus siitä, että yksittäinen teksti on osa laajempaa toimijuutta. Ymmärrän tämän käsityksen pyrkimyksenä kestävän ja kriittisen kirjoittajuuden luomiseen, mihin oleellisesti liittyy feministisen kritiikin dispositio, jota myös Ylikangas teoksessaan sekä kuvaa että teoksensa kautta rakentaa. Teoksen seitsemäs luku feministisestä kritiikistä on poikkeuksellisen huolellisesti ja omaäänisesti koottu kuvaus keskustelusta taidekritiikin kentällä yleensä, taiteenlajiin katsomatta, ja sen voisi hyvin julkaista omana kirjasenaan. Ylikangas onnistuu tuomaan selvästi esiin sen, miten kriitikon tulisi olla aktiivisessa, ei reaktiivisessa suhteessa taiteeseen. 

Kritiikki on luonteeltaan häilyväistä, eikä taidepuheen arvottaminen onnistu systematisoimisen kautta. Kun kritiikkiä analysoidaan, on otettava huomioon, minkä tarkoituksen se kussakin tilanteessa yrittää täyttää.⁵ Kielen ja sanojen kautta pyritään ilmiöiden luokse. Tämä suhde ei ole koskaan suoraviivainen, vaan haastava, eikä taiteesta kirjoittaessa “ongelma vastoin yleistä harhaluuloa ratkea sillä yksinkertaisella konstilla, että näkee vähän enemmän vaivaa ja etsii sopivamman sanan”, kuten runoilija Markku Paasonen toteaa.⁶ Tällaisesta lähtökohdasta myös turhauttaa, että Kritiikistä asettuu kuin puolustamaan ammattimaista taidepuhetta esimerkiksi Varo taidejargonia -Instagram-hankkeelta, jossa pistemäisesti pyritään osoittamaan kritiikin ammattiyleisöille suunnattujen tekstien epäonnistuminen tiettyjen käsitteiden käyttämisen perusteella. Ylikangas tuokin monien esimerkkien kautta teoksessaan esiin, kuinka asenteellinen takertuminen taidekirjoittamisen käsitteelliseen rekisteriin on taidepuhetta käsiteltäessä yleistä. Katson kuitenkin, että tällaisten esimerkkien suhde taiteeseen ei ole välitön ja siksi on mahdotonta luottaa siihen, mitä ajatuksia ne taiteen käsitteellistämisestä pyrkivät esittämään. Kuten toimittaja Sonja Saarikoski tiivistää: “vähintään yhtä tärkeää kuin sisältö on keskustelun muoto”.⁷

Ylikankaan pitkä tausta kirjallisuuskritiikissä näkyy hänen henkilökohtaisissa huomioissaan kritiikin ja taidemaailman välillä. Kuvataiteen ja erityisesti sen kritiikin analyysissä huomasin paikoin toivovani keskusteluttamista esimerkkien kanssa. Onko esimerkiksi kuvataidekriitikin kohdalla todella niin, kuten Ylikangas esittää, että ”isojen näyttelyiden kritiikki on usein keskustelua kuratoinnin ratkaisuista”? Käsitys kuratoriaalisesta toiminnasta teosten asettamisena tilaan ja/tai suhteeseen toistensa kanssa on verrattain formalistinen eikä välttämättä sisällä monia kuratoinnin laajempia, taiteen välittämiseen liittyviä ulottuvuuksia – puhumattakaan kuraattorin valtaan liittyvistä keskeisistä kysymyksistä, joita muun muassa kuraattori Päiviö Maurice Omwami EDIT:in toimittamassa antologiassa sivuaa:  keitä taiteilijoita näyttelyihin on valittu ja ennen kaikkea miten valinnat on tehty?. Ylikankaalle “kritiikki tarttuu vasta valmiisin teoksiin”. Voisiko taiteen ja sen kanssa keskustelevan kritiikin mieltää liikkeessäolevaksi, sellaiseksi, joka ei pyri tulemaan valmiiksi?⁸ 

Kirjoittajan (suhteellisen harvalukuiset mutta sitäkin kuvaavammat) huomiot ja kokemus muista kritiikin lajeista kuin kirjallisuuskritiikistä avaavat kaivatun, mutta harvinaisen näkökulman siihen, miten (itse)rajatusti tietyn kritiikinalan ammattilainen oman positionsa ja sitä kautta näkökulmansa hahmottaa. Kritiikistä kaiuttaakin taiteesta kirjoittamisen monisyistä verkostoa ja tekstilajien keskustelevuutta ikään kuin kirjallisuuskritiikin lävitse. Vastarintaa, kyllä, ja vastatuulta. 

– – –

Tuomas Laulaisen kriitikko Otso Kantokorpea ja kritiikin sekä muun elämän sekoittuneisuutta käsittelevään tekstiin EDIT:in antologiassa viitaten Ylikangas pohtii, miten hän ei ”ole varma, ovatko hyvä, toiveikas ja mahdollinen niitä sanoja, joilla taidekritiikistä kiinnostuneet parikymppiset tulevaisuuttaan, maailmaa tai elämää kuvailisivat”. En edusta kaikkia parikymppisiä, mutta voisin hyvin käyttää Laulaisen ja Ylikankaan luettelemia adjektiiveja kuvailemaan suhdettani taidekritiikkiin. Näiden rinnalla voivat silti aivan perustellusti esiintyä esimerkiksi huolestunut, sumuinen ja hankala. On kyse kritiikin ja maailman välisistä suhteisuuksista, ja juuri kritiikin kanssa taiteeseen ja sitä kehystävään maailmaan osallistuminen on kestävä ja eri temporaalisuudet huomioon ottava toiminnan muoto.

Kritiikki ei ole irrallaan muista journalismin ja laajemmin demokraattisen, vapaan keskustelun kriiseistä. Tällaisessa kehyksessä myös muut kriisit heijastuvat takaisin kritiikkiin, ja juuri näin myös kritiikki päätyy kuin epäilemään itseään. Tällainen kriisien yhteenpunoutumisen esiintymä, kritiikin kriisiytynyt alue, näkyy ajoittain kirkkaasti erityisesti journalistisessa kritiikissä eli sellaisessa taiteesta kirjoittamisessa, jossa ”tyyli ja havainnot määrittyvät usein yksinkertaisesti sillä perusteella, mikä on ymmärrettävää ja kiinnostavaa yleisölle”, kuten Ylikangas teoksessaan määrittelee. Jos kiinnostavuuden – tai kuvitellun houkuttelevuuden – ja viihdyttävyyden kriteerit asetetaan (journalistisessa) kritiikin kirjoittamisessa muiden tekijöiden yläpuolelle tekstin moottoriksi, kritiikki taiteen ja sen välittämisestä menettää merkityksensä. 

Jos kehykseksi taas asetetaan maailma tai yhteiskunta, katson, että kritiikki on vastuussa ennen kaikkea itselleen. Ensimmäinen arvottamista sisältävä ele on päättää kirjoittaa jostain – eli jättää kirjoittamatta jostakin toisesta. Kysymys ei ole siitä, kuinka moni on kysyttäessä käsi ojossa luettelemassa kritiikkiä julkaisevia alustoja vaan siitä, miten myös kritiikki uskaltaisi tuoda epävarmuutensa esiin. Teoksen sanallinen lähestyminen on jo alkujaan epäonnistunut hanke, jos tavoitteena on kohteen täydellinen saavuttaminen. Epävarmuuteen voi luottaa, kun tavoitteet eivät ole lineaarisia vaan pikemminkin hajaantuneita. Kritiikki on ymmärrettävä haparoivana, pirstoutunutta kokemusta hitaasti yhteen parsivana⁹ – teoksen ja sen muotoutumiseen osallistuvien toimijuuksien kanssa ajattelemisena, olemisena. Jatkumona, joka ei toimi pisteenkaltaisesti, keskustelua päättäen.

Eero Karjalainen

¹ Saara Hacklin: Ajatus ja teos – Käsitetaiteen perintö nykytaiteessa. Teoksessa Oksanen, Satu, Karhunen, Saara & Hacklin, Saara (toim.) Kivi, paperi, sakset. Kiasman kokoelmanäyttely, 69. Helsinki: Nykytaiteen museon julkaisuja 181 / 2025.

²  Petteri Enroth & Matti Tuomela: ”Kritiikki edellyttää rakkautta ja huolenpitoa” – Haastattelussa NO NIIN-lehden Elham Rahmati ja Vidha Saumya. Niin & Näin 1 / 22.

³ Eleonoora Riihinen: Miesten kirjoittamat 1900-luvun suurteokset ovat romaanin alhaisin muoto, väittää menestyskirjailija. Helsingin Sanomat 15.3.2025

⁴ Jos joukkoon liittää Parvs-kustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -kirjasarjan ja Suomen Arvostelijain liiton (SARV) vuosikirjat, kirjamuotoisen kritiikin voisi katsoa voivan tässä tilanteessa suhteellisen hyvin.

⁵ Martta Heikkilä: Johdanto: Taiteesta puheeseen. Teoksessa Heikkilä, Martta (toim.) (2012) Taidekritiikin perusteet, 44.  Helsinki: Gaudeamus.

⁶  Markku Paasonen: Tämä koira tässä. Teoksessa Paasonen, Markku (2023).  Lykätty  salamurha, 9. Helsinki: Teos.

⁷ Sonja Saarikoski: Kulttuurikeskustelussa muoto on sisältöä. Uusi juttu 18.3.2025. https://www.uusijuttu.fi/juttu/sp2PmDIO-mXYbv8AA-aaea0

⁸ Kuratoinnin ja kritiikin käsitteleminen yhdessä avaavat kysymyksen kuratoriaalisen työn huomioimisesta kritiikissä ja toisaalta kriittisen ja kuratoriaalisen toiminnan välisestä  suhteesta. Ks. esim. Marius Babias ja Ute Meta Bauer: Easy Looking – Curatorial Practice in a Neo-Liberal Society. Teoksessa Marianne Eigenheer ym. (toim.) Curating Critique. ONCURATING Issue 9/2007.