17e Biennale de Lyon Art Contemporain – Les voix des fleuves

Les voix des fleuves – Jokien äänet. 

Lumièren veljesten kotikaupunkina tunnettu Lyon on aikojen saatossa ottanut suunnan todellisuutta jäljittelevästä elokuvataiteesta kohti abstraktimman nykytaiteen representaatiota. Kaupungissa seitsemännettätoista kertaa järjestettävä Biennale de Lyon Art Contemporain – Les voix des fleuves / Crossing the water on kuraattori Alexia Fabren mukaan moniäänisyyden ja yhteentulemisen paikka.¹ Biennaalin erityisinä tarkastelukohtina ovat toimineet kaupunkia rajaavien jokien äänet. Jokien nähdään tuovan ihmisiä yhteen ja näin tekevän meistä vahvempia, sillä yhteisö on yksilöidensä summa. Englanninkielinen käännös ei kumminkaan ole suora, vaan viittaa Sylvia Plathin postuumiin runokokoelmaan.

Abstraktilta kuulostavan teeman alle on kerätty 78:n taiteilijan biennaalikokonaisuus, joka ulottuu yhdeksään eri lokaatioon ja useaan sataan eri tapahtumaan. Rikkaan ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän kaupungin historia näkyy näyttelypaikkojen lisäksi biennaalin teemassa sekä lokaaliuden painotuksessa.² Paikat, äänet ja yksilöt tulevat yhteen biennaalin alla ja näin syntyvien yhteisöjen avulla halutaan luoda tilaa dialogeille, jotka mahdollistavat kasvua ja paranemista alati pirstoutuvassa yhteiskunnassa. Elokuvataiteen koti ja sen erilaiset äänet onnistuivat syleilemään taianomaisuudellaan, jopa videotaiteesta piittaamattoman ja hieman kyynisen katsojan osaksi biennaalia ja sen sisältämiä yhteisöjä.  

Les Grandes Locos, biennaalin päänäyttämönä toimiva tehdaskompleksi, pitää sisällään kaikkea osallistavista soitininstallaatioista aina pienen pieniin neuloksiin. Vanhat junatehtaat ja korjaamohallit ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen: pelkistettyinä ja paljaaksi jätettyinä tehdashallit toimivat erikokoisten teosten ja installaatioiden kotina. Taiteilijat ovat vallanneet tilan onnistuen leikittelemään suuruuden ja pienuuden kontrasteilla. Parhaimmillaan näyttelykokemus on oivaltavan kaunis ja ajatuksia herättävä, mutta suureen teosmäärään mahtuu myös huolimattomampia valintoja. 

Kahdeksan miljoonan euron budjetilla toteutettu biennaali on vaikuttava. Suuret installaatiot pysäyttävät koollaan ja saavat pohtimaan kaikkea sitä, mihin ihminen halutessaan pystyy. Monet teoksista ovat sijainteihin ja historiaan sidottuja, sillä ne on komissioitu biennaalia varten. Biennaali onnistuu nostamaan historian tähän hetkeen ja muistuttamaan jatkuvasta muutoksesta, jonka keskellä elämme. Kuratoinnissa yhdistyy monialainen ymmärrys yhteisöistä, historiasta sekä rakenteiden ja rakennettujen ympäristöjen vaikutuksista ihmisiin ja ympärillämme oleviin olioihin. Ajankohtaisaiheet on sekoitettu muinaisten ja historiallisten kertomuksien sekaan, ja teemoja käsitellään limittäin. Limittäin käsitellyt teemat rakentavat mielenkiintoisia jatkumoja, kuten Gözde Ilkinin (s. 1981) teoksessa The Majority of Accent 2018 – 2024. Ilkin käsittelee vanhan tehdasrakennuksen historiaa äänen, valokuvan, maalauksen ja kankaan avuin. Taiteilija yhdistää työntekijöiden ensikäden kokemuksiin omaa historiaansa. Työläinen nostetaan tuottajasta kokijaksi, jonka tunteilla ja olemisella on arvo. Ilkin luo ymmärtävän ja valoisan kuvan yhteisöstä yhdistämällä ympäröivän luonnon osaksi kokemuksiamme. Teos laajentaa tehtaan historiallista kuvaa alueen, työläisten ja luonnon monimuotoiseksi yhtälöksi.

Aika, kokemuksen erilaisuus, utopiat, moniäänisyys, dystopiat, elämänilo, suru, menetys, kauneus, pahoinvointi, epätasa-arvo, yhteisöt, kokemukset, inhimillisyys… 

Voisin jatkaa listaa loputtomiin ja luetella kaiken mitä näin ja koin – haluaisin tehdä niin – mutta teksti ei olisi luettavaa. Valitsin Les Grandes Locosista kolme teosta, jotka nousivat minulle merkityksellisiksi. Nämä kolme teosta sisältävät jotain itselleni vaikeasti selitettävää, joka rakentuu monista palasista ja jatkaa olemassaoloaan kokijassaan. Teoksia yhdistää yksinkertaisuuden kontrastilla leikittely: yksinkertainen kuva- tai äänimateriaali sotketaan monimutkaisiin rakenteisiin, tunteisiin ja ihmisyyden perusolemuksen rakennuspaloihin. Teokset olivat lämpimiä, niiden kanssa halusi viettää aikaa. Ne kutsuivat kokemaan itsensä useasti, ja niiden maailmoihin oli turvallista upota.³ 

Andrius Arutiunian (s. 1991), End Pull, 2024. Liettua. 

Suuressa tehdashallissa sijaitseva merikontti näyttää jääneen hallin aiemmilta käyttäjiltä. Konttiin on installoitu yksikanavainen videoteos, joka vie katsojan mukanaan Vayots’ Dzorin vuoristoon Armeniaan. 

Liettualaisen säveltäjä-taiteilija Andrius Arutiunianin teos End Pull, (2024) yhdistää nimensä mukaisesti pitkän, leikkaamattoman ja lähenevän kuvan kahden ikiaikaisen hahmon käymään dialogiin. Teos viittaa suoraan Michael Snowin elokuvaan Wavelenght vuodelta 1967. Molemmat teokset rakentuvat pitkäkestoisen, hieman tärisevän zoomauksen ja jatkuvasti kasvavan tinnituksen varaan. Arutiunianin esittelemät hahmot⁴ Hárut ja Márut ovat Koraanissa mainittuja enkeleitä, joiden katsotaan tuoneen ihmisille keksimisen, fiktion, parantamisen ja alkemian kykyjä.

Yksinkertainen pitkä ja katkeamaton lähikuva tiivistää, jollain perverssillä tavalla, nykyaikaista kapeakatseisuutamme. Kameratyö saa katsojan näkemään mineraalimuodostelmissa ja kallionseinämissä erilaisia kuvia, kuten kasvoja, hahmoja, ja teatterimaisia kohtauksia. Kuvaustapa muistuttaa kuplautumisen ja yksilökeskeisen yhteiskunnan ongelmista. Yksipuolinen ja putkinäköiseltä zoomilta vaikuttava maailmankatsomus voi johtaa erilaisten syy-seuraussuhteiden löytämiseen myös sieltä, missä niitä ei ole. Monet optimoiduista sosiaalisen median alustoista vahvistavat tämänkaltaisia harhoja. Yritykset ovat ymmärtäneet tunnereaktioiden vaikuttavuuden ja vahvuuden käyttäen niitä hyödykseen. Samalla yhteiskuntaa halutaan tehostaa, joten yksilöt nähdään rahamäärinä, joiden nettoarvoja lasketaan taulukkolaskentaohjelmassa yhteen. Koulutuksesta on tullut vain väylä veronmaksuun ja kulttuurin olemassaolon perustelemiseen etsitään mitä ihmeellisimpiä rahallisia verukkeita. Yleissivistyksen sekä elämänmittaisen oppimisen arvostus ovat laskeneet, jolloin erilaisten salaliittoteorioiden ja syy-seuraussuhteiden löytyminen sosiaalisen median onkaloista on yhä todennäköisempää. Pahoinvoivat järjestelmän puristuksiin jäänet yksilöt näkevät seinillä kirjotuksia, joita ei ole olemassa, ja samalla heidän kädessään oleva laite syöttää olematonta dialogia.

Teoksen esiin nostamat assosiaatiot ovat vaikuttavia, sillä dialogi purkaa mineraalikaivausten ja pommien herättämien enkeleiden kuulumattomuuden tunnetta. Kuulumattomuuden ja ymmärtämättömyyden tunteet ovat nykyisessä maailmantilanteessa päivittäisiä, sillä yhteisöt ovat pirstaloituneempia kuin koskaan. Hárutin ja Márutin alkuperäistä tarinaa on tulkittu niin, että se kertoo ihmisenä olemisen vaikeudesta, ja teos laajentaakin tämän historiallisen tarinan osaksi nykyhetkeä.⁵ Psykedeelinen videomateriaali tuo esiin videotaiteen parhaita puolia. Yksinkertainen toteutus, jossa yhdistetään kuvaa ja erinomaista dialogia, luovat kokonaisuuden, jonka ääreen huomasin palaavani useaan otteeseen. Pohdinnat yhteenkuuluvuudesta ja maailman sekalaisesta tilasta ovat kauniita sekä esteettisesti että sisältönsä ansiosta.

Clara Lemercier Gemptel (s. 1997), SOMA (2023). Ranska.

Kapitalismin kritisointi on tätä päivää, ja moni kokee toimimattoman ja epätasa-arvoisen järjestelmän epäkohtien esilletuomisen tärkeänä. Monet työkulttuuria, kapitalismia ja yhteiskuntajärjestystä kritisoivat teokset saattavat olla esteettisesti tylsiä tai muutoin mieleenpainumattomia. Ranskalaistaiteilija Clara Lemercier Gemptel onnistuu paketoimaan kritiikkinsä esteettisesti miellyttävään muotoon, joka virittää katsojan pohtimaan maailmanjärjestyksen järjettömyyttä. 

Tehdashallin vanhaan valvontakoppiin – huone on nostettu tehdasalueelta ylös, ja se sijaitsee paikassa, josta on ollut mahdollista nähdä koko työskentelyala – sijoitettu videoinstallaatio on hämmentävän herkkä ja tarkka analyysi yhteiskunnastamme. Tarkasti polveileva kamera seuraa automatisoidun pesulan toimintaa samalla, kun ääninauhalla työntekijät kertovat kokemistaan vääryyksistä. Nämä ovat valitettavan normaaleja tarinoita yhteiskunnassa, jossa jokaisen tulee antaa mahdollisimman suuri panos yhtiölle jonka alaisena hän työskentelee, ja missä hierarkiaan tottuneet ihmiset käyttävät valtaansa hyväkseen.

Anonyyminä pysyttelevät kertojat on vuorattu valkoiseen lateksimaiseen massaan, joka peittää heidät lähes kokonaan. Maskeerauksessa on jätetty esiin vain suu, jolla tarinaa kerrotaan, sekä nenä, jonka kautta henkilö hengittää. Kertojat tuovat esiin omakohtaisia kokemuksiaan kapitalistisen koneiston osina: elämästä tukehduttavassa muotissa, joka riisuu minuuden ja tunteet sekä pakottaa toimimaan niin kuin on määrätty. Yksi on palanut loppuun liiallisen työmäärän alla, toinen on lopettanut työnsä koettuaan seksuaalista häirintää ja kolmas menettänyt terveytensä uupumukselle. Kuva vaihtelee polveilevan tehdaskuvaston ja kertojien välillä. Ahdistavalta vaikuttava maskeeraus tuo kuvaukseen inhimillisyyttä: se yhdistää kertojat toisiinsa; osaksi koneistoa, jonka aiheuttamia traumoja he jakavat. Tyhjä ja automatisoitu tehdas taas rakentaa siltaa käynnissä olevaan teolliseen vallankumoukseen.

Tekoälyn korvatessa ihmisen on mahdotonta olla ajattelematta, että ehkä menetetyt työpaikat tulevat olemaan pelastuksemme. Mahdollisuutemme erilaisiin työnteon ja tuottavuuden utopioihin ovat rajattomat, kunhan koneiston ei anneta hiljentää ihmisten ääniä. Gemptel kuvaa kapitalistisen voittoa tavoittelevan järjestelmän tukahduttavaa ilmapiiriä osuvasti. Katseluhuoneen lattiaan pultatut tuolit pakottavat katsojan tyytymään ennalta määrättyyn asemaansa ja toimimaan, kuten on ehdotettu. 

Näin helposti pitäydymme normeissa ja unohdamme uhmamme.

Deimantas Narkevicius (1964), Stains and Scratches, 2017. Liettua.

Algoritmien, kaupan ja mainonnan jyllätessä on internet kuihtunut kulutuskulttuurin pyhätöksi, jonka tehtävänä on kaupata yksilöille lisää individualismia tuotteiden rakentamien tunteiden avulla. Internetin muuttuessa alati kaupallisemmaksi olemme menettäneet monia sen parhaimpia puolia. Erilaisten alakulttuurien keskustelupalstat ja tiedonlähteet ovat kuihtuneet.⁶ Alakulttuurit ovat valtavirtaistuneet ja redusoituneet esteettisiksi trendeiksi, joiden historiaa tai sisältöä trenditietoiset kuluttajat eivät tiedosta. Internetistä on tullut läpi kaupallinen, tämän vaikuttaessa jo alakulttuureihin ja niiden virtauksiin.

Deimantas Narkeviciuksen teos Stains and Scratches (2017) tuo piittaamattoman aitoa tunnetta ja historiaa kaupallisen aikakauden keskelle. Merikonttiin installoitu videoteos on alun perin kahdeksanmilliselle filmille kuvattu livekeikkataltiointi, jonka ääniraita on kadonnut historian saatossa. Taiteilija on käsitellyt materiaalin uudelleen ja tuonut sen 2010-luvulle 3D-teknologian avulla. 

Teoksen juju piilee äänessä. 25. joulukuuta 1971 kuvatussa livetaltioinnissa liettualainen opiskelijabändi soittaa korvakuulolta tuolloin maahan salakuljetetun, kielletyn rockoopperan: Jesus Christ Super Star (säv. Andew Webber). Narkevicius on leikellyt olemassa olevan videomateriaalin tavalla, jossa hän keskittyy tilassa oleviin ääniin. Kuvan päälle on jälkikäteen luotu yksinkertainen äänimaailma, jossa kuuluvat kuvissa näkyvät taputukset, kiljunnat ja muut keikkayleisön ja bändin tuottamat, mutta samalla kuvitteelliset äänet.

Kasifilmin filmin pintaan on ajan saatossa tullut erinäisiä kulumia ja tahroja, joista teos saa nimensä. Yksinkertainen pala alakulttuurista historiaa on digitoitu sisällyttäen siihen kuuluvat virheet. Filmissä olevia jälkiä ei ole peitelty vaan niiden annetaan näkyä samoin kuin historian jättämät jäljet näkyvät kokemuksissamme ja olemisen tavoissamme. Videolla näkyvä hikinen opiskelijayleisö tuo mieleen intiimin keikkakokemuksen tai klubin hikisen tanssilattian, jolla nuoret kilpailevat erinäisten esteettisten merkitsijöiden avulla cooliudestaan.

Videosta ja sen koomisen kuuloisesta ääniraidasta tulee väistämättä hilpeä ja iloinen olo, joka kasvaa kaipuuksi jostain, mitä ei ole itse kokenut. Itseään ruokkivan individualismin ja sosiaalisen median keskellä teos vangitsee naiivin hauskanpidon ja yhteisöllisyyden paremmin kuin yksikään näkemäni puolivalotettu ja kovaääninen klubilla kuvattu Instagram-tarina. Yhteenkuuluvuus, aitous, herkkyys ja jännitys tiivistyvät konkreettisiksi tunteiksi, jotka kuvaavat kauniisti inhimillistä iloa ja yhteisön tärkeyttä.  

“Be Our Companion, Only Equals Make Friends.”⁷

Mahtipontiset ja historiallisesti merkittävät näyttelylokaatiot saivat pohtimaan omaa pienuuttani. Taiteen ääressä koettujen tunteiden ja teosten virittämien mielleyhtymien herkkyydet tuottivat painavan kontrastin, sillä maailma tuntuu tällä hetkellä karsastavan herkkyyttä ja painottavan kovuutta. Kansanmurhat, ekologiset katastrofit ja ihmisten pahoinvointi loistivat läpi teosten siloitettujen pintojen, mutta samalla kohtaamisissa oli aistittavissa inhimillisyyttä, yhteisöllisyyttä ja uskoa tulevaan. Päällimmäisenä mieleen jäivät ajatukset taiteen asemasta, ja sen itseisarvon merkityksestä.

Kolmeen teokseen on vaikea tiivistää kokonaista biennaalia, jossa on mukana melkein kahdeksankymmentä taiteilijaa ja useita satoja muiden alojen ammattilaisia. Mieleeni jäi monien videoteosten yksinkertainen kauneus. Yksinkertaisilla, mutta sitäkin tarkemmin suunnitelluilla elementeillä voi saada aikaan merkityksellisiä kokemuksia.

Taide kykenee toimimaan yhdistävänä tekijänä ja merkitysjärjestelmänä, jonka avulla kommunikointi onnistuu myös ilman yhteistä kieltä. Yhteisen kielen puuttuminen redusoitui keholla tehtäviin huomioihin teoksista ja hymyjen vaihtoon kanssa kokijoiden seassa. Taide, sen kokeminen, jakaminen ja kokemuksen kanssa eläminen tekivät meistä kumppaneita. Erilaisista lähtökohdista sekä erilaisiin tilanteisiin päätyneet yksilöt, joita yhdisti teosten kokeminen, pystyivät jakamaan tunteitaan ilman yhteistä kieltä. 

Taiteen voima on sen yhdistävässä ja herättelevässä luonteessa. Sen ei tarvitse selittää. Se saa ihmisen olemaan läsnä ja tuo läsnäolo on sitä, mitä kaipaamme ja missä näen toivoa. 

Matkan on mahdollistanut Frame Contemporary Art Finland.

Eino Viitamies

---