Tämän kesän alussa en pystynyt karkaamaan kuolemalta. Yritin löytää vastauksia kaikkiin kuolemaan liittyviin kysymyksiin. Edellisenä kesänä olimme ystäväni kanssa juoneet vodkaa suoraan pullosta ja polttaneet röökiä ikkunasta (tämä on salaisuus). Puhuimme kuolemanpelosta lahjana. Kuolema oli alkanut pelottaa, itsemurha kuulosti absurdilta, ja elämä tuntui kauniilta asialta. 

Tänä kesänä kuolemanpelko ei enää tuntunut pelkältä lahjalta, vaan pakkomielteeltä. 

Kuvittelen kuoleman hallit täynnä kukkia.

Haistelen kukkia, joiden alle Verity Hunt haudataan Agatha Christien novellissa Neiti Marple Koston jumalattarena. Köynnöstatar piilottaa traagisen kuoleman, murhamysteerin todistusaineiston. 

Kukkien tuoksu peittää ruumiin mätänemisen. Pyydän tuoksulta ja mädältä vastauksia ja jonkinlaista tarkoitusta kuolemalle.

Kirjan alussa Neiti Marple nauttii elämästä ja puutarhojen aarteista.

Neiti Marple katseli vieressään kasvavia kukkia ja sanoi: – Miten kauniita pionit ovat. Tuo pitkä reunuspenkki – niin ylväitä ja kuitenkin niin kauniin hauraita. Hän keskusteli neiti Templen kanssa, joka oli tuntenut nuoren Verityn. 

Neiti Temple tuijottaa pioneja ja julistaa Verityn kuolleen rakkautteen. 

Verity Hunt on nuori tyttö, joka kuolee yllättäen. Hänen tätinsä myrkyttää hänet ja hautaa ruumiin romahtaneeseen kasvihuoneeseen, jonka peittää villinä kasvava köynnöstatar. Tädin teko näytetään vääristyneenä rakkauden muotona, haluna ikuisesti omistaa ihminen, joka muuten voisi lähteä.

“Hyvin hyödyllinen, jos haluaa peittää jonkin romahtaneen rakennuksen tai jotain muuta rumaa,” kuvailee Verityn toinen täti Anthea kasvia. Anthea välttelee aluetta, välttelee villisti kasvavaa kukkaa ja kaikkea mitä se peittää. Menetettyä perhettä, menetettyä menneisyyttä ja kuollutta.

Verity Huntin kuolema tarjoaa mysteerin rakkaudesta ja menetyksestä. Lääkettä kipuun ei kirja edes yritä tarjota. Traagista kuolemaa ei voi korjata mysteerin ratkaisulla, oikeuden tuomisella, totuuden puolustamisella, rakkaudella. Pionit ovat hauraita eikä terälehtiä voi liimata takaisin. 

Shirley Jacksonin romaanissa The Haunting of Hill House Eleanor Vance matkustaa ikieläväksi kuvattuun kartanoon, jonka ympärille tarina kietoutuu ja jonka labyrinttiin hahmot eksyvät. 

Seuraamme Eleanorin matkaa, päätöstä lähteä aikaisemmasta elämästä Hill House-kartanoon. Lähellä päämääräänsä hän pysähtyy unelmoimaan. Hän on päätynyt portin eteen, joka johtaa kauniiseen puutarhaan täynnä oleanterikukkia vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyissä. Hän näkee itsensä puutarhan keskellä prinsessa Ruususen kaltaisena hahmona, joka on herännyt unesta. Lukiessa rukoilin, että Eleanor keskeyttäisi matkansa. Toivoin hänen jatkavan tien viereiseen puutarhaan täynnä oleantereita kukassa. 

Hill Housea kuvaillaan suoraan kirjan alussa ikuisesti elävänä, heränneenä olentona, joka ei vaivu uneen toisin kuin muut selväjärkiset olennot. Hill House ei asetu selkeästi kummitusten ja kuoleman maailmaan, vaan lisää elossa olemiseen järjettömän tason, ikuisuuden. 

Päämääräänsä päätyessä Eleanor hitaasti uppoutuu fantasiaan ikuisuudesta. Hill House muine asukkaineen näyttäytyy kotina. Eleanor kokee voivansa kauhustaan huolimatta kuulua tänne. Hän unelmoi toistuvasti pihalla olevasta purosta, jonka rannalla voisi nauttia eväsretkestä rakkaidensa kanssa. 

Kuolema alkaa kummittelemaan Eleanorin teoissa. Kirjan lopussa Eleanoria pyydetään lähtemään talosta. Hänen mielenterveytensä ei ole kestänyt. Eleanor on kuitenkin halunnut vain löytää rauhan, rakkauden. Hän epätoivoisena hän päättää pysyä talossa ikuisesti ja ajaa autonsa pihan muuriin. Viimeisillä hetkillä hän miettii, miksei kukaan estä häntä. 

Eleanorin kuolema ei rekisteröidy. Jo kirjan alusta raja kuoleman, elämän ja jonkin muun välillä on hitaasti hämärtynyt. Kuolema ei vieläkään tunnu onnelliselta lopulta. Vieläkään ei tunnu, että sen voi välttää runouden tai yliluonnollisen kummittelun avulla. 

She laughed and turned to smile good-bye at the magic oleanders. Another day, she told them, another day I’ll come back and break your spell.

Ehkä kuoleman avulla kuitenkin saavuttaa jotain. Ihminen on vangittuna fyysisyyteen. Ehkä Eleanor Vance onnistuu karkaamaan jotain, kokemaan ainakin jotain uutta. Muistan vitsailleeni ystävieni kanssa joskus vuosia sitten, että kuolema on viimeinen trippi.

Shall I compare thee to a summer’s day?

Thou art more lovely and more temperate:

Rough winds do shake the darling buds of May,

And summer’s lease hath all too short a date;

Sometime too hot the eye of heaven shines,

And often is his gold complexion dimm’d;

And every fair from fair sometime declines,

By chance or nature’s changing course untrimm’d;

But thy eternal summer shall not fade,

Nor lose possession of that fair thou ow’st;

Nor shall death brag thou wander’st in his shade,

When in eternal lines to time thou grow’st:

So long as men can breathe or eyes can see,

So long lives this, and this gives life to thee.

Kesä on aika masennukselle, joka herää auringon porottaessa suoraan silmiin. Taivas tuntuu avautuvan joka päivä suuremmaksi enkä ehdi kerätä jokaista kukkaa tien viereltä. 

Aloin kerätä kukkia prässäämista varten, kun asuin mummoni asunnossa vuonna 2018. Mummoni oli jo hoitokodissa, ja perheeni tarvitsi väliaikaista asuntoa. Menin kävelyille koirani kanssa, kuuntelin surullista musiikkia ja keräsin mahdollisimman monta kukkaa. 

Prässätyt ja kuivatut kukat ovat helppo tapa omistaa elämä ja kuolema samanaikaisesti. Omistaisin mielelläni myös hautausmaan ja sen köynnöstatarin. 

Halusin varmaan omistamisen kautta kontrolloida asioita. Kerätä jotain omaa ja kaunista. Pystyisin itse luomaan pysyvyyttä omaan maailmaani valitsemalla asiat, jotka siihen kuuluivat. 

Shakespearen Sonetti 18 kummittelee aivoissani jo useampaa vuotta. Opettelin sen ulkoa, jotta voisin omistaa sen. Rajut tuulet juoksevat joka päivä toukokuun kukkien läpi. Sonetin kohde saavuttaa runoilijan mukaan kuolemattomuuden taiteen kautta. Hän ei koskaan päätyisi kuoleman varjoon. Hänen kesänsä olisi ikuinen.

Shakespeare luo fantasian kuoleman välttämisestä. Arvokkaaksi mielletyt asiat niin kuin rakkaus (ja rakastetuksi tuleminen), kauneus ja taide pelastavat kuolemalta. Usko johonkin suurempaan jumalaan kääntyy uskoksi historiaan sekä taiteen kuolemattomuuteen.

Sonetti 18 on lahja rakkaalle, lahja, jonka toivoisin voivani antaa kaikille rakastamilleni sekä itselleni. Lahja, jonka voimaan toivon voivani uskoa hartaasti.

Sonetin kohde on tietääkseni silti vain ruumis ruumiiden joukossa ja meille vieläpä nimetön sellainen. Yleiseen historiaan ei ole jäänyt tietoa Shakespearen rakastamasta kesäpäivästä. Ainoa (tällä hetkellä) kuolematon tiedonjyvä on Shakespeare haamuna, sekä tieto siitä, että rakkautta oli. Shakespeare rakasti, joku tuli rakastetuksi.

On mahdotonta luvata, että jotain ei olisi kadonnut. Ettei kaikki kauneus, jonka Shakespeare näki, pysyisi elävänä, jopa silloin kuin pystymme lukemaan hänen sanansa.

Voin luvata kuoleman tulevan, mutta en voi luvata mitään sen luonteesta. Haluaisin voivani luottaa johonkin suurempaan, joka kannattaisi minua ja lupauksiani.

Rajut tuulet uhkaavat kauniita ja herkkiä kevään nuppuja, jotka ovat vasta aloittamassa kaunista eloaan. Mikään ei suostu pysähtymään, pysymään samanlaisena. Muistotkin ovat vain rekonstruktioita.

Luin tänä kesänä yli 20 kirjaa. Vietin paljon aikaa yksin ja yritin uppoutua tekstiin. Moni kirjoista teki minuun vaikutuksen ja avasi ajatuksia useampaan aiheeseen. Kesän lopussa, oman isoäitini hautajaisten jälkeen tärkeimmäksi aiheeksi jäi kuolema sekä sen pelko, jota olin prosessoinut. Tässä tekstissä käsittelemistäni teoksista löysin jotain johon tarttua. Hitaasti tunsin aivojeni täyttyvän tarpeeksi monella ajatuksella, ettei kuolemanpelolle jäänyt tilaa. Kukat hukkuivat rankkasateessa. 

Mikael Palmu

---

Teokset

Agatha Christie, Neiti Marple koston jumalattarena (1971)

Shirley Jackson, The Haunting of Hill House (1959)

William Shakespeare, Sonetti 18 (1609)