Päivä toisensa jälkeen ajattelen sinua heti herättyäni.
Joku on ripustanut ilmaan lintujen huutoja kuin jalokiviä
-Anne Carson1
Eräänä menneen heinäkuun hiostavana aamuna kävelin kauppatorilta länteen ja havahduin kuvanveistäjä Ville Vallgrenin veistoksen Havis Amanda (val. 1906; palj.1908) palanneen rapakivigraniittiseen altaaseensa torin laidalle. Veistoksen konservointiin liittyvä poissaolo herätti keväällä keskustelua teoksen merkityksestä torin ilmeelle, veistoksen paikalle. Havis Amandan poissaolo muistutti kaupunkilaisia suihkulähdeteoksen merkityksestä. Kauppatorin maisema oli perustavanlaatuisesti muuttunut; teosta ikävöitiin. Nyt nainen ja neljä merileijonaa kohosivat jälleen tutulla paikallaan.
Joitain viikkoja aiemmin Kiasman rakennuksen sisäkaaren altaassa paljastettiin tanskalaisen Nina Beierin suihkulähdeteos Women & Children (2022). Teos koostuu nimensä mukaisesti useista lapsi- ja naisfiguureista, joita taiteilija on hankkinut kirpputoreilta ja antiikkimarkkinoilta. Teoksessa vesi suihkuaa moninaisten ja tyyliltään vaihtelevien figuurien silmien kohdalle tehdyistä rei’istä. Hahmot ovat juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, eikä niitä ole korotettu jalustalle tarkasteltaviksi vaan pikemmin paikassa kohdattaviksi. Teos korostaa kohtaamisen elettä taiteen katsomisessa.
Kuten Havis Amandaa, myös Beierin teosta katsellessa saattaa ajatella, että jotain perustavanlaatuista on palannut. Kyse ei kuitenkaan ole teoksesta itsestään, vaan sen välittämästä virittyneestä muistosta. Suihkulähdettä edelsi Beierin näyttely Osat museon viidennessä kerroksessa. Sen osana esitettiin Beierin performanssiteos Draama (2019), jossa näyttelytilassa saattoi kohdata itkevän esiintyjän. Silti Women & Children ei muistuta näyttelystä, vaan hahmottelee esiin paon viivoja kokonaisuuden tunnelmasta – näyttelyä on ikävä.
Suhde kaupunki- ja muihin tiloihin muodostuu liikkeellisesti. Muutokset ja katsantotapojen moninaistuminen eletyssä ympäristössä vaikuttavat siihen, miten tilaan asennoidutaan. Kiasma-rakennus on tunnettu esimerkki suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa siitä, miten sijainti ja maisemassa jo valmiiksi sijaitsevat tunnusmerkit herättävät hiljaista kiintymystä siihen, miten asiat ovat olleet. Sekä rakennus että sen sijainti mutta myös arkkitehtuurikilpailut yleensä herättivät 1990-luvulla keskustelua Helsingin maisemasta. Women & Children asettui Kiasman altaaseen, ja kun maisemaa tarkastelee nyt, voi mielessään nähdä altaan, joka oli aina tyhjä, kuin odottamassa jotain.
Arkkitehtuurihistorioitsija Kenneth Frampton on puhunut kriittisestä regionalismista eli siitä, miten kontekstisidonnaisuuden tulisi olla arkkitehtonisesti herkkää.2 Beierin teos on maisemallinen interventio, jota maisema – Kiasman rakennus ja ympäröivä kaupunki – on kuin tietämättään odottanut. Teos alleviivaa sitä aistikokemusta, joka on käsitteellinen ja jota ei kuitenkaan täysin tavoita sanoilla, mihin Kiasman suunnitellut arkkitehti Steven Holl on rakennuksesta kirjoittaessaan viitannut3.
Women & Children on Beierin tuotannossa tyypillinen esimerkki kierrätysobjektipohjaisesta teoksesta, jossa alkuperäisiä tavaroita kierrätetään käsitteellisesti niin pitkään, että ne alkavat edeltää käsillä olevaa objektia, ikään kuin muistuttaa sen ideasta4. Hahmot ovat aktiivisia – ne katsovat takaisin, eivätkä asetu ainoastaan katseen kohteeksi. Samalla teos itsessään asettuu uuteen suhteeseen museorakennuksen kanssa. Tausta ei ole meluisa vaan huokoinen, avautuen teoksen kautta selkeärajaiseksi kokonaisuudekseen5. Tausta voi kuitenkin muuttua, jos Beierin suihkulähdettä tarkastelee kaupunkikuvaa vasten, Kiasman museorakennuksesta riippumatta. Kaupungin dramaturgian voi ottaa mukaan teoksen tarkasteluun, mutta veistos ei itsessään muutu. Kuvanveistäjä Kim Simonssonin vihreiden hahmojen eli Sammaljätti-veistosten taivaltaessa Lasipalatsin sisäpihalta ja Bio Rexin terassilta Söderlångvikin metsikköön6 Beierin teoksen hahmot jäävät sellaisinaan osoitetuille paikoilleen, osoittamaan itsestään myös ulospäin.
Women & Children muistuttaa niistä teemoista – katseesta, sen alla olemisesta ja maisemasta – joita se esittää. Beierin teos on kontekstisensitiivinen arkkitehtonisesti, mutta myös tavoissaan kommentoida kriittisesti ympäröivien muistomerkkien taidehistorioita ja erityisesti esittävän ja monumentaalisen julkisen taiteen kuvastoa. Teos muistuttaa, minkälaisen katseen kohteena Havis Amanda on ja miten presidenttien muistomerkkejä tarkastellaan. Ylöspäin, mutta eri tavoin. Kuva on lopulta erilainen kuin muistamme; veden suihku yhdistyy raitiovaunun ääniin, ja marsalkka ratsastaa poispäin.
Eero Karjalainen
1 Anne Carson (2021). Lyhyet luennot. Suom. Aki Salmela. Poesia.
2 Viit. Aleksi Lohtaja (2024). Uusi paikallisuus. Teoksessa Kemppinen, M, Lohtaja, A & Savela, M (toim.) Uusi paikallinen. Taiteen edistämiskeskus.
3 Steven Holl (1997). Kaksoismerkitys. Laaksonen, E (toim.) Arkkitehti 6 B (KIASMA). Helsinki: SAFA
4 Vrt. Piia Oksanen. Grounded Sculptures. On Display and on Curating Nina Beier’s Survey Exhibition at Kiasma. FNG Research 2/2024.
5 Steven Holl (2016). Ohutta jäätä. Teoksessa Juhani Pallasmaa. Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit. ntamo & P&C.
Nyyh 