Tuuli Kudjoi on karjalainen kuvataiteilija. Hän työskentelee keramiikan, valokuvauksen, zinen ja käspaikan parissa. Kudjoi valmistui Taidekoulu Maasta keväällä 2024. Hänen taiteellisen työskentelynsä teemoissa toistuvat työväenluokka, karjalaisuus sekä luontoon kadonnut yhteys.

Erika Ryppieva on kirjoittaja ja kuraattori. Hänelle tärkeitä teemoja ovat oma karjalaisuus ja kvääriys. Ryppieva keskusteli Kudjoin kanssa syksyllä 2024 osana julkaisemiseen keskittyvää kurssia. 

E: Kohdatessani taidettasi kaksi vuotta sitten Oranssi ry:llä järjestetyssä paneelikeskustelussa Miten kapitalismissa luovitaan (tai ollaan luovia)¹ muistan kiinnittäneeni huomiota teoksesta toiseen toistuvaan muotomaailmaan, joka näkyy nykyään erityisesti veistoksissa. Millainen prosessi kätkeytyy veistostesi taakse?

T: Hauskaa että muistat! Kun aloin muovailemaan keramiikkaa, haaveena oli herättää henkiin niitä maailmoja ja olioita, joita olin vuosien varrella luonut paperille, iholle tai seinille. Olihan se alkuun tosi kankeeta koittaa vääntää niitä kolmiulotteiseen muotoon. Mulle on ominaista taiteen tekemisessä se rosoisuuden näkyminen, ettei turhaan silottele. Energia on aina tärkeämpää kuin tekninen täydellisyys. 

Saven ja lasitteiden kanssa on edessä monta ennakoimatonta sattumaa. Pitää työskennellä materiaalin omilla ehdoilla ja antaa sen viedä muodostamaansa muotoon vastakarvaan paijaamisen sijasta. Se opettaa nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, kun ei tiedä tuleeko se oma lempiteos uunista ulos palasina vai onnistuneena. Keramiikan kanssa työskentely on intuitiivinen, sensorinen ja ihmettelevä prosessi. Kädet mudassa unohtaa kaiken muun hälytulvan. 

“ Hydrous aluminium phyllosilicates, e.g. kaolinite A/2S/2O5(OH)4) “
… “Defining mechanical property of clay is its plasticity when wet

and its ability to harden 
when dried
or fired”

Muddy Medamorphosis-zine, 2024

E: Viimekeväisen Meni/Tuli -valmistujaisnäyttelyn oheen luodussa zinessä Muddy Metamorphosis avaat teosten materiaalista luonnetta. Kiinnostaisi kuulla lisää suhteestasi saveen.

T: Mulle savi on hyvin kiehtova, omituinen sekä symbolinen materiaali! Savihan siis muodostuu luonnossa miljoonien vuosien aikana kivistä, jotka ovat ajan, sään ja mikrobien armoilla rapautuneet pienen pieniksi murusiksi. Maan alta kaivettuna mönjänä se on muokattavissa mielikuvituksen, kosteuden ja käsien voimalla. Lopulta uunissa lasitteiden ja liekkien kautta se syntyy uuteen olomuotoonsa. Kiehtova mutaatio, metamorfoosi.

Pienenä leikin päivät pitkät ulkona metsissä ja mudassa. Sai sotkea ja olla vapaa. Aikuistumiseen liittyy omituinen pakkomielle kontrolliin, kuuliaisuuteen ja puhtoisuuteen. Lienee jotain perin kristillistä moraalia nähdä lika syntinä. Helsingin gentrifikaatiota lietsovat tahtovat tuhota metsät ja omaehtoiset kulttuuritilat rakennusten tieltä. Kertoo todella kieroutuneesta käsityksestä ympäröivää maailmaa kohtaan, että “rahapöhinä” menee kaiken muun edelle. 

Mulle elinehtona on olla kesyyntymättä: en lakkaa ihmettelemistä, uteliaana olemista sekä epärelevanttien paikkojen ja asioiden tutkimista. Sama pätee sekä taiteessa että elämässä. Keskiluokkaisen taidemaailman normeihin on vaikea sopeutua, jos se tarkoittaa oman itsensä siloittelua, jotta olisin jotenkin uskottava tai varteenotettava. Savi sotkuisena ja monimutkaisena materiaalina on taistelua tätä vieraantumisen kulttuuria vastaan. Rumuus, nurjat puolet ja säröt ovat osa ympäröivää elämää vaikka meiltä muuta vaaditaankin.

E: Näen itse myös vieraantumisen siten, ettei kapitalismin keskellä kehoteta olemaan hetkessä saatika nauttimaan pienistä asioista. Tylsyys ja hitaus korvataan stimuloivalla viihdykkeellä, nopealla nautinnolla. On mielenkiintoista, miten intuitiivinen työskentely rikkoo sitä itsessään. 

T: Sortoa oikeutetaan sen varjolla, että se olisi jotenkin rationaalista. Empatia ei kuulu politiikkaan, kun asekauppa Israelin kanssa jatkuu kansanmurhasta huolimatta ja aarniometsät kaadetaan. “Reaalipoliitiikkaa.” Intuition varassa toimii omien vaistojen ja tunteiden vallassa tätä maailmaa vastaan. Jatkuva hälytulva tietysti vaikeuttaa yhteyttä intuitioon. Sitä seuraamalla pyrin, että syntyisi jotain villiä ja ennalta arvaamatonta taidetta. Ettei kangistuisi vain tietynlaiseen tekemiseen, estetiikkaan tai sääntöihin.

E:  Teoksiasi on ollut esillä monessa perinteisestä galleriatilasta poikkeavassa tilassa: Levyhallissa, vallatuissa taloissa, kirjastoissa sekä Vapaan Taiteen Tilassa. Millainen on kokemuksesi tiloissa navigoimisesta? 

T: Oudot tilat ovat aina kiehtovampia, kodikkaampia ja vapaampia. Tuntuu, että teokset heräävät niissä henkiin paremmin. Valkoisissa kuutioissa taas tuijottaa tyhjiä seiniä ilman mitään yhteyttä tilaan. Tottakai on myös luokkakysymys, että millaista estetiikkaa pitää samaistuttavana tai mielenkiintoisena. Kun työttömänä opiskelijana joutuu maksamaan taidekoulutuksesta ja harvat teosmyynnit menevät laskujen maksuun, ei hirveesti riitä rahat johonkin kalliiseen galleriavuokraan. 

Mua voimaannutti elintilan kokonaisvaltainen haltuunotto omilla ehdoilla, vakiintuneiden normien ulkopuolella, nöyristelemättä ja lupia kyselemättä. Etuoikeutetusta positiosta määritellään tietyt normit, joita muut sitten noudattavat tai heidät suljetaan ulkopuolelle. Jännä, miten ei voisi olla vakavasti otettava taiteilija, jos teokset ei ole esillä tiloissa, ei ole sosiaalista pääomaa tai käytä akateemista jargonia. Voi olla vaikeeta tasapainotella tän limbon keskellä työväenluokkalaisesta taustasta jatkuvien alempiarvoisuuden tunteiden kanssa.

E: Jäin miettimään kuvaa Muddy Metamorphosis -zinestä, jossa veistos on ratikkapysäkillä, joka on todella suora ja mietitty rakenne. Veistos luo keskustelua tilan kanssa ja purkaa sen konventioita läsnäolollaan. Tietyllä tapaa se viestii luonnon pysyvyydestä, joka näkyy myös teoksessa Karjalainen Kantarelli, joka oli esillä tämän vuoden Drifts-festivaalissa. Kuvailet festivaalin oheisteksteissä kutomisprosessin liittyvän fantasiaan ja luomisen taianomaisuuteen. Mitä tarkoitat tällä fantasialla?

T: Fantasia on kykyä kuvitella jotain mitä pidetään mahdottomana tai kiellettynä. Kahtiajako todellisen ja fantasian välillä tuntuu keinotekoiselta kontrollilta: on sääntöjä, byrokratiaa sekä sisäistetty käsitys siitä, mikä on mahdollista. 

Mitä enemmän se horisontti, jota me pystytään kuvittelemaan mahdollisena kapenee, sitä ankeampaa ja köyhempää meidän elämämme on. Maaseudulla vietetty lapsuus, “nukkuva puolikuollut elämä”, ei ollut mua varten. Taiteen tekeminen ja siihen fantasiaan uppoutuminen oli henkireikä pysyä elossa. Se oli täysin mun luoma maailma, jota kukaan ei voinut riistää multa pois. 

Juurettomuuden tunteet karjalan evakkojen jälkeläisillä ovat tosi yleisiä. Ei oikein hahmota omaa paikkaansa eikä tunne, että kuuluu oikeen mihinkään. Kokee sellasta koti-ikävää, mille ei oikein oo sanoja. Ja ei ihmekään, kun aivan käsittämätön määrä suullista perimätietoa ja kulttuuria on kadonnut sekä hävitetty sotien ja pakkosuomalaistamisen myötä. Taide auttaa kokemaan, että ehkä mullakin loppujen lopuksi on joku paikka täällä.

E: Millainen oli matkasi käspaikka-perinteen äärelle?

T: Se tuli monen mutkan kautta. Muutama vuosi takaperin mietin, mikä tää karjalaisuushomma on ja miksi äidillä on “outo” sukunimi. Aloin kaivelemaan, kyselemään ja kutomaan yhteen omia juuria ja identiteettiä. Käspaikkojen kanssa oli vaan lankaa, pellavaa ja mun mielikuvitus. Myöhemmin tuli ilmi niin oman isoäitini kuin monen tuttavan sukulaisten tehneen näitä.

Aika kiehtovaa, että naisten kutomat käsipyyhkeet on koettu lopulta niin kauniiksi, että niitä on ollut vaikea enää käyttää alkuperäiseen arkiseen tarkoitukseensa. Käspaikat ovat olleet osana hengellisiä rituaaleja, hautajaisia ja kodin koristamista. Nykyään ei pysähdytä samalla tavalla ihmettelemään arkisia asioita ja koristelemaan niitä, kun niitä pidetään niin itsestäänselvinä: kertakäyttöisinä. Omituista, miksi käspaikat eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta laajemmin. Kai ne tavallaan pakenee sitä kahtiajakoa korkeakulttuurin ja kansantaiteen välillä niin taitavasti. 

E: Mainitsemasi kahtiajako on myös harhaanjohtava, kun korkeakulttuurin teoksia ja aiheita on ammennettu “alkeelliseksi” kutsutusta taiteesta jättäen alkuperäisteokset valokeilan ulkopuolelle. Tätä ilmiötä ei ole lisäksi tunnustettu taidehistorian kaanoneissa: kreikkalainen kuvataide mytologioineen pohjautuu kolonialismiin ja riistoon Egyptissä². Samaahan on nähtävissä Suomessa karelianismi-liikkeestä syntyneiden maalausten ja Kalevalan kohdalla. 

T: Sitä tietysti miettii, että kuinka vakavasti karjalaisnaisten tekemät käspaikat otetaan suomalaisessa ylemmyyden kiihkossa. Miksei kansantaide ole samalla tavalla vakavasti otettavaa taidetta: mikä se kahtiajako on, kuka sen on tehtyt, mihin se perustuu ja ketä se palvelee? Ajatellaanko sitä historiaksi: Kansallisgallerian kätköissä olevaksi mystiseksi menneisyydeksi, jonka perinne ei voi jatkua tai kehittyä? Keskustelu on vasta syntymässä ja on varhaista sanoa, mihin se menee. Tuntuu kuitenkin, että sen eteen joutuu taistelemaan huimasti. 

E: Mieleeni jäi zinen karjalaismummon kuvaus luomisen kokemuksesta: There is no misery or grief in this world which comes to my mind when I’m creating with these hands of mine. Käspaikka-perinteelle ominaista on myös sen parantava vaikutus, joista mainittakoon, kuinka liinoihin käperryttiin sairauden iskiessä. Tässä on kaunis rinnakkaisuus myös kulttuurin harjoittamiseen: millainen kokemus sinulla on perinteiden vaalimisen suhteesta maadoittumiseen?

T: Käsityön ja taiteen tekemisellä on parantava voima, kun sotien, pakkosuomalaistamisen ja trauman takia on hävinnyt se yhteys omaan kulttuuriin.  Pystyy ylisukupolvisesti parantamaan ja kutomaan yhteen niitä yhteyksiä ja saattaa tietämättään parantaa enemmän kuin ajatteleekaan. Eikä sitten karjalaisuus eläkään missään menneessä myyttisessä kaukaisuudessa tai ole kadonnut kaiken takia. Taiteella pystyy uudelleen herättämään henkiin, ottamaan haltuun, palauttamaan ja parantamaan niin paljon. Sen, mikä on ollut häpeällistä, väärin tai syntistä, ja minkä on ajateltu olevan mahdotonta. Siinä on se fantasia ja taika.

E: Representaatiolla on myös suuri merkitys. Muistan ilahtuneeni, kun käspaikkasi Driftsissä. On tärkeää myös purkaa sitä tietämättömyyttä, mystifiointia ja etäisyyttä karjalaisuuteen liittyen niin omiin juuriin kuin muiden ennakkoluuloihinkin.

T: Ihan siis suoraan sanottuna, kun sain tietää käspaikka-perinteestä niin olin ällikällä lyöty, että miten on mahdollista, etten oo tienny tästä? Olen ollut siitä pöyristynyt ja vihainen. Syntyi palava vimma tehdä niitä. Kun myöhemmin sai selville, että tietysti niitä oli omassa suvussa tehty, mietti, miten mulle ei oltu tästä kerrottu.

E: Se on harmillista, että kulttuuriin perehtyessään huomaa, kuinka vaikeasti tietoa löytyy esimerkiksi netistä. Tai sitten oudoissa yhteyksissä: sukuni kylässä  Venäjän puolella Selkissä liehuu Suomen lippu SA-kuva-arkistoissa³ sodan ajalta.

T: Jep! Monia evakkoja pyrittiin “sopeuttamaan” eli integroimaan sotien jälkeen uusille asuinseuduille myös epävirallisen sosiaalisen kontrollin keinoilla. Oli nimittelyä, häpäisyä, karjalaisen kielen sekä kulttuurin kyseenalaistamista ja kieltämistä. Tuntuu, ettei näitä kokemuksia ja pakkosuomalaistamista vieläkään haluta tunnustaa tai uskoa. 

Koitin etsiä käspaikkoja netistä ja mietin: miten näitä on näin vaikea löytää? Onko näistä perinteistä luovuttu vain sen takia että niitä on pilkattu häpeällisinä? Eikö käspaikat ole koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta sen takia, ettei suomalainen taidemaailma ole nähnyt niitä vakavasti otettavana taiteena?

E: Lopuksi haluaisin kysyä, että mikä on pimeän ja syksyn saapuessa lämmittänyt mieltäsi?

T: Kun on kylmä ja sataa, niin antaa itselleen luvan katsoa mielenkiintoisia dokkareita kotona, pelata kauhupelejä ja mennä sienimetsään. Se, että on työharjoittelussa päässyt oppimaan kaikki mahdolliset painosalin koneet, materiaalit ja mutterit. Myös tulevat näyttelyt⁴, joihin mua on pyydetty antaa toivoa ja lämmittää mieltä!

¹ Paneelikeskustelu oli järjestetty osana vuoden 2022 kevään KEKO-hankkeen ohjelmaa sarjassa Keittoa ja Taidekeskusteluja. 16-29-vuotiaille ilmaiset KEKO-työpajat rohkaisivat kokeilemaan uusia lähestymistapoja luomiseen.

² Seppä, Anita (2021). Pohdintoja eurooppalaisen korkeakulttuurin afrikkalaisesta alkuperästä. Julkaisussa Johansson Hanna & Seppä Anita (toim.) Taiteen kanssa kanssa maailman äärellä, 48-99. Kuvataideakatemia & Parvs.

³ SA-kuva-arkistossa on sodan aikana dokumentoitu yli 150 000 ajan tiedotuskomppanioiden valokuvaa kotirintamalta, sotateollisuudesta, evakoista ja sotatapahtumista.

⁴ Ontelo-ryhmänäyttely 21.11. – 1.12. Kammio Galleria Lapinlahdenpolku 2, Helsinki.