Teoksessaan Lauantaiesseet (2019) kirjailija ja toimittaja Antti Arnkil hahmottelee esseen kritiikin muodoksi, jossa käsiteltävä aihe laajenee henkilökohtaisen kanssakäynnin kautta keskustelukumppaniksi, uutta ajattelua synnyttäväksi. Arnkilille kirjoittaminen on historiallista osallistumista tiettyihin keskusteluihin, tiettyyn jatkumoon. Kriitikko A.O. Scott on kuvannut tällaista historiatietoisuutta kaksiosaiseksi kokemukseksi, jossa tavoite on sekä tuntea historia että tuntea teos.¹ Suoraviivainen kaanonajattelu siirtyy osittain sivuun, kun teoksen välittömät piirteet kohdataan avosylin. 

Kuvataiteilija Peetu Liesisen näyttelystä Mood Operator Taidemaalariliiton TM-galleriassa voi löytää analogian jostain kahden edellä esitetyn välistä. Samalla kun näyttely kanssakäy ilmeistä polkua traditionsa kanssa, se myös luo erottajalaiselle sisäpihagallerialle oman, vahvasti henkilökohtaisen atmosfäärin. Kolmen kokoluokan teoksista koostuva näyttely konstruoi ajallisesti hitaan ja rytmillisesti rauhallisen tunnelman, jossa teoksille on jätetty tilaa luoda suhteen niin itseensä kuin toisiin teoksiin, tilaan (ja sen historiaan), sekä katsojaan.

Mood Operatorin ripustus on tasainen, selkeä ja historialliseen modernistiseen esitystapaan osittain nojaava siinä, miten kokonaisuutta tulee lukeneeksi vasemmalta oikealle, alusta loppuun. Rytmiset vaihtelut kuva- ja temaattisten aiheiden välillä luovat näyttelyn tunnelmaan poikkeamia, jotka toimivat kuin nyörinä sitoen näyttelyyn ilmavuuden koettelua ja katsomiseen kehottamista. Esimerkiksi näyttelytilan takaseinälle ripustetut kolme luonnosmaista mustepiirustusta – joissa esiintyy niin paholainen ja enkeli kuin stimulantti- ja huumeaiheita – säröttävät aavistuksenomaisesti näyttelyn koreografioita. Piirrosten viereisellä seinällä kävijöitä tarkkailevat kasvot, jotka muistuttavat sekä katsomisesta että William Fichtnerin naamasta. Liesisen esittävämmissä teoksissa on vahva elokuvallinen tuntu, joka oli läsnä jo taiteilijan näyttelyssä Galleria Halmetojassa vuoden 2023 alussa. 

Historia on ripustuksen lisäksi läsnä teosten viittaussuhteissa. Juuttikankaalle maalattujen teosten jälki osoittaa taiteilijan toimintaan, taiteilijaan itseensä, sekä maalausjälkeen eli teoksen pintaan. Varsinkin Mood operatorin kaksi suurempaa abstraktia maalausta muistuttavat asetelmallisuudessaan ja rivakoissa jäljissään 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon abstraktista ekspressionismista. Jälleen Liesisen aiemmista näyttelyistä tyylillisesti tutut teokset muistuttavat rakenteellisesti ja kuvallisesti esimerkiksi Arshile Gorkyn teoksia sekä Lee Krasnerin varhaistuotannon maalauksia. 

Liesinen asettaa historiallisen tai historiatietoisen lähtökohdan näyttelynsä taustaksi supistaen yleisen kysymyksen maalauksesta maalauksen konventioihin. Näyttelyn kolmentoista maalauksen väliset erot toteutuvat systemaattisesti kuvallisuudessa, jolloin maalauksen ajattelu on läsnä teoksen konkreettisen olemisensa kautta. Tässä mielessä teosten taustalla vaikuttava ajattelu muistuttaa vastikään kuolleesta Jeremy Gilbert-Thorpesta, jolle maalaaminen oli maalauksen logiikan tutkimista.² Liesisen maalaukset ja ennen kaikkea näennäisen sarjallisuuden kautta rakennetut teosten väliset suhteet paljastavat itsensä teosten pinnassa, niiden selkeärajaisessa maalauksellisuudessa. Maalauksen ongelma ei ole semanttinen vaan maalauksen estetiikkaan liittyvä.

Teosten estetiikan edelle menee niiden esseistisyys, kun maalausten välille syntyy yllättäviä mutta perusteltuja, tyylillisesti tunnistettavia mutta maalausta mediumina kommentoivia suhteita. Teokset ovat suoraviivaisia mutta latautuneita ylitsetihkuvasti, viitaten samanaikaisesti sekä Liesisen praktiikan selkeään maalauskäsitykseen että näyttelyn erityiseen hetkeen. Suhteet ovat selkeitä ja piilossa, ne ovat siis alleviitattuja. Mood operator onnistuu siinä, mihin se pyrkii: epäjärjestyksen reunamilla liikkumisessa tarkasti.³ 

Liesisen maalaukset eivät silti välttämättä ole erityisen tekstuaalisia – teokset eivät osallistu keskusteluun maalauksesta käsitteellisesti – vaan ne paljastavat itsensä siinä, mitä katsoja näkee. Maalaukset eivät puhu tietystä, esimerkiksi maalaukseen liittyvästä totuudesta, vaan totuudesta ylipäätään. Puhe totuudesta on kuitenkin osoitettu näyttelyn sisälle. Puhuttu ei ole tekstiä, vaan maalausta.⁴

Eero Karjalainen

<sup>1 A.O. Scott. How Susan Sontag Taught Me to Think. New York Times 9.10.2019 https://www.nytimes.com/interactive/2019/10/08/magazine/susan-sontag.html

2 Hal Foster. Jeremy Gilbert-Rolfe’s “NORTH GROUP” paintings. Artforum 5/1979, vol. 17 nro. 9.</sup>

^{3 Peetu Liesinen: ”Näyttelyyn pyrin luomaan tunnelman, jossa on läsnä häiriö ja harmonia”. Näyttelyteksti. TM-Galleria.} 

^{4 Kirjoittaja V.S. Luoma-Ahoa parafraseeraten, maalaus on eräänlainen muukalaiskieli. Tällä kielellä Liesisen teokset kommunikoivat. Ks. V.S. Luoma-Aho (2024) Teoria. Helsinki: Poesia.}