Sana tai käsite harlekiini vyöryttää mieleen runsaan joukon kuvia, muotoja ja esittämisen tapoja. Yhtäältä esimerkiksi teatteriin ja erityisesti commedia dell’arte -perinteeseen, toisaalta tietynlaisiin väreihin (räikeät) ja muotoihin (ruudutus) kytkeytyvä sana liittyy myös hauskuuttamisen, piiloutumisen ja akrobaattisuuden teemoihin. Jos harlekiinia miettii puolestaan visuaalisena sovellutuksena taidehistorian lävitse, tunnettuja kiintopisteitä löytää muun muassa Paul Cézannen, Tuulikki Pietilän ja Gino Severinin tuotannoista.

Maalaustaiteen problematiikkaa ja mahdollisuuksia systemaattisesti tutkineen Laura Wesamaan SIC-galleriassa esillä olevasta näyttelystä Harlekiini voi löytää suoria visuaalisia viitteitä edellä mainittuihin elementteihin sekä taiteilijoihin. Ennen kaikkea näyttely viittaa kuitenkin itseensä tai paremmin niihin kysymyksiin, joita se esittää.

Wesamaan näyttely koostuu muodollisesti maalauksista, readymade- ja löydetyistä objekteista, sekä SIC:in näyttelytilaa muuntavista interventioista. Ripustus tuntuu aluksi ilmavalta, mutta kokonaisuus paljastuu tiiviiksi ja ennen kaikkea näyttelyn diskursiiviseen paikkaan sitoutuvaksi, monitahoiseksi tilanteeksi, joka houkuttelee katsomaan useamman kuin muutaman kerran. Tämä tilallinen lähtökohta sekä näyttelyn sisäiset viittaussuhteet kehottavat puhumaan ennemmin maalausinstallaatiosta tai maalauksellisesta tilanteesta kuin näyttelystä.

Näyttelyyn tullaan sisään eteishuoneen ja muotoonsahatun oviaukon lävitse. Oviaukoksi sahattu seinä on siirretty tilaa edelleen jakavaksi ripustuseinäksi. Siirtyneelle seinälle on ripustettu osa näyttelytilan muillekin seinille leviävästä nimikkoteoksesta Harlekiini (2023–2024). Teos koostuu erilaisista suorakulmavarianteista, pääosassa kuitenkin värikkäät, salmiakkikuvioksi asetellut pienet värikkäät neliöt. Näyttelyn suurimmassa maalauksessa – (2023–2024)¹ tekijä vetää lankoja yhteen toisintamalla kankaalle näitä valmiiksi tuttuja ja tunnistettavia elementtejä. Sivutilan seinien väliin jäänyt peili sekä eteisessä roikkuva himmeli tai kattokoriste ovat muotoina mukana teoksessa. Wesamaan vuoden 2016 näyttelystä Siementavu ratsastaa energian hevosella, joka oli esillä SIC:in edellisessä tilassa, muistuttaa teoksesta löytyvä huonekasvi-elementti.

Visuaalisesti ja maalauksellisesti teoksista tulee mieleen esimerkiksi useasti pohjoismaissakin teoksiaan esittänyt Shikh Sabbir Alam. Samoin kuin Alamin teoksissa, myös Wesamaan asetelmissa – erityisesti – kuvan elementit vaikuttavat jatkuvan pinnan ulkopuolella. Aktiivisen esteettisen suhteen Wesamaan teoksiin voi löytää parhaillaan Venetsian Biennaalissa esillä olevan Evelyn Taocheng Wangin tuotannosta. Myös Wang käsittelee maalauspintaa viestin välittämisenä ja suoran artikuloinnin välineenä.

Näyttelyn onnistunut dramaturginen tilanne perustuu dialogiin tilallisen jännittyneisyyden ja eräänlaisen sattumanvaraisesti ylitsevuotavan kielellisen karakterisoinnin välillä. Jälkimmäisellä tarkoitan tässä yhteydessä sitä kielioppia, jota teokset noudattavat: ymmärrän lopulta katsovani maalausta, mutta jokaisen teoksen kohdalla olen yhä uudelleen epävarma siitä, perustuuko teosten maalauksellisuus muotoon vai käsitteeseen. Tässä mielessä (ainakin maalauksia tarkemmin muistuttavat) teokset ironisoivat paitsi maalauspinnan modernistista perinnettä, myös ajatusta niin kutsutusta maalauksen laajentuneesta kentästä sui generis. Kritiikkiä alleviivaa edelleen näyttelyssä esillä olevat katsomista karrikoivat peilit. Näyttelytilan muutamat värikkäiksi vaihdetut ikkunalasipaneelit ja niille vastakkaiseksi asetellut kaksi – (2023-2024) –nimeä kantavaa maalausta muistuttavat katsomisista ja näkyväksi tekemisen epäpaikoista.

Wesamaa lähestyy Harlekiinissa siis kysymystä taideteoksesta maalaustaiteen perusongelman – maalaus on samalla esitys toisesta ja toisaalta esitys itsestä² – kautta. Asetelma mahdollistaa katsomista (maalauksen diskurssiin osallistumisen tapana) purkavan asennoitumisen. Näyttelyn nimi viittaa näyttämöllisyyteen ja sitä kautta ohjaa tulkintaa niin modernistisen mediumillisen kuin mediuminjälkeisen (maalaus)taidehistorian piiriin korostamalla astelemallisuutta sekä kokija-katsojan paikkaa siinä.³ Harlekiini avautuu ja sulkeutuu eri tavoin riippuen siitä, minkä lähtökohdan lävitse kokonaisuutta lukee.

Näyttelyssä – ja yhtä lailla Wesamaan praktiikassa – keskeistä vaikuttaa olevan pyrkimys maalauksen uudelleenasetteluun. Katsoja tunnistaa niin näyttelyn sisäisiä kuin tuotannon narratiivisia elementtejä uudelleenjärjesteltyinä sekä -kontekstualisoituina. Näyttelyssä tutuiksi tulleet elementit, kuten tilassa esiintyvät objektit kuvattuna maalatulla pinnalla, kerrostuvat kokoelmaksi teemoja, joihin Wesamaa toistuvasti palaa.⁴ Toisaalta viittaussuhteen voi nähdä liikkuvan myös taaksepäin: Wesamaan maalauksissa on aiemmin esiintynyt esimerkiksi naamioita, jotka ovat symbolisesti keskeinen osa harlekiinitraditiota.

Luomalla aavistuksenomaisia, samaan aikaan selkeärajaisia ja tihkuvia kokonaisuuksia Wesamaa päätyy käsittelemään maalauksen ja teoksen ohella näyttelyä tiedon järjestämisenä ja työskentelyn muotona. Näyttelytilassa kohdatut pyörät, uloskäyntiä suojaava mainoskatos ja määrittämättömältä vaikuttava polaarinen tilanne huomataan vasta poistuttua – mistä tämä alkoikaan? Harlekiini ei vyörytä mitään, vaan toimii kuin teatterillinen esikuvansa: kuiskaillen, rytmittäen, naamion takaa katsoen. Harlekiini paljastuu hybridisoituneeksi maalausnäyttelyksi juuri tässä; se on kuin muisto jostain, mutta mistä?

Laura Wesamaa; Harlekiini. SIC.
30.6.2024 saakka.

Eero Karjalainen

¹ Näyttelyssä on useampi – -niminen teos.

² Kuten kuraattori ja tutkija Saara Hacklin (2011) on asian ilmaissut. Teoksessa Anna Tuori: Vuoden nuori taiteilija 2011. Tampereen taidemuseon julkaisuja.

³ Ks. David Joselit (2009) Painting beside itself. October vol. 130 / 2009, s. 125-134

⁴ Ks. Rosalind Krauss (1999) Perpetual Inventory. October vol. 88 / 1999, s. 86-116.