Harri Kalha: Lupa nauttia – esineistä, kauneudesta ja keräilystä.  151 s. 
Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – melankolian monet kasvot.  200 s. 
Riitta Nikula: Kävelykuvia – aikoja ja paikkoja. 95 s. 
Parvs, 2023

Anyone at any moment can descend to the level of being a critic
-Leo Steinberg

Harva tekstilaji sijaitsee yhtä vahvasti ja rinnakkaisesti useassa ajallisessa tilanteessa kuin arviomuotoinen taidekritiikki. Yhtäältä tuotetussa ja julkaistussa tekstissä on mukana kirjoittajan tai kirjoittajien kokemus tietystä kohteesta, joka voi olla historiallisesti vanhempi tai uudempi. Samalla kritiikki – päivälehti- mutta myös ammattijulkaisuissa julkaistava kritiikki – kuitenkin kommentoi ajankohtaista, tiettyyn ajalliseen hetkeen sidottua, ilmiötä: näyttelyä, teosta, tai muuta kokonaisuutta. Näiden lisäksi kritiikki tunnistetaan taidehistoriallisesti dokumentiksi jo ensi kertaa ilmestyessään. Vaikka kritiikin tekijä(t) ei(vät) ajattelisi näin arviota tehdessään, teksti asettuu vähintäänkin taiteesta kirjoittamisen jatkumoon yhteyden muodostuessa (tunnistetusti tai ei) toiseen tekstiin tai ajatukseen. Paitsi jälki ajasta ja siinä ilmenneestä värähdyksestä, arvion on saattanut tuottaa taidehistorioitsija, ja jo tämän voi ymmärtää ajassa matkustavaksi tulkinnaksi muiden rinnalla. Tekstilajina arvioiva kritiikki voi edelleen saada myös uusia elämiä ensijulkaisunsa jälkeen, vaikkapa taiteilijan lainatessa tekstiä myöhemmin näyttely- tai julkaisukonteksteissa, tai metakriittisissä yhteyksissä. 

Suomenkielisellä taiteesta kirjoittamisen alueella jälkimmäisin on harvinaista, sillä arvosteluja ei juurikaan julkaista toistamiseen¹, eikä kritiikin tutkimus ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta erityisen yleistä taidehistorian tutkimuksessa. Suomessa julkaistavaa kuvataidekritiikkiä on kirjoittanut ja kirjoittaa kuitenkin moni muukin kuin taidehistoriaa opiskellut, mikä on johtanut kuvataiteen myös muuna kuin visuaalisena tai teoreettisena probleemana hahmottaviin kirjoittajaprofiileihin. 

Taidehistorian tieteenalan, taidehistoriallisen kirjoittamisen ja taidekritiikin väliset yhteydet ovat Suomessa kuitenkin olleet vankkoja.² Näin on myös Suomen kulttuurirahaston tuella toteutetuissa, Parvs-kustantamon uudessa Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -sarjassa julkaistuissa Harri Kalhan, Marja-Terttu Kivirinnan, sekä Riitta Nikulan tekstikokoelmissa. Kirjoittajat ovat taidehistorioitsijoita, tekstien kohteet taidehistorian instituutioita. Esseekirjojen muoto – tietyn kirjoittajan koottuja tekstejä – on, kuten mainittu, kyseisessä kansallisessa kontekstissa harvinainen, ja keskusteluun taidekritiikin julkaisemisesta erittäin tervetullut.³ Keskustelun tulee siirtyä käsittelemään myös sitä, keiden tekstejä julkaistaan, ja millä tavoin julkaisijat pyrkivät moniäänisen kirjoittajakunnan edustamiseen. Esimerkiksi kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -sarjassa julkaistaan ”ansioituneiden” kirjoittajien tekstejä, kuten kirjojen kansipapereista voi lukea, mutta itse ansion, meriitin tai aseman määritelmästä soisi käytettävän aktiivisemmin puheenvuoroja kritiikin kentällä ylipäätään. Kalhan, Kivirinnan ja Nikulan teoksissa jää kaipaamaan muun kuin kirjoittajan itsensä esipuhetta tai jälkisanoja, jotka kontekstualisoisivat tarkemmin itse kirjoittajien rooleja, asemaa, sekä merkitystä toimijoina. Tässä voisi onnistua lyhyestikin.⁴ 

Muutoin kaipaamaan jää ainoastaan lisää luettavaa. Sisällön järjestelyn tasolla kokoelmat ovat paikoittain hyvinkin erilaisia, mikä virittää julkaisut itsessään omiksi kokonaisuuksikseen. Akateemisempaa profiilia edustavien Harri Kalhan ja Riitta Nikulan teokset muistuttavat ensyklopedisempaa ja perinteisempää ajatusta kootuista kirjoituksista. Erityisesti Kalhan kokoelman – Lupa Nauttia. Esineistä, kauneudesta ja keräilystä – kohdalla lukija tietää, mitä odottaa: lyhyitä ja yhdelle ajatukselle (myös esine voi olla ajatus) osoitettuja tekstejä. Tekstit punovat yhteen äkillistä mutta pidempään kehkeytynyttä kulttuurikritiikkiä ja puheenomaista havahtumista. Lupa nauttia on tekstikokoelma, jossa kokoelma edeltää tekstiä, ja jossa kysymys kauneudesta ja kauneuden ajattelun purkamisesta lävistää kaikkea kirjoittavasta ja tekevästä subjektista aina kirjoituksen kohteeseen ja tekstin muotoon. Tässä mielessä tekstit ovat muodollisessa yhteydessä toisiinsa, vaikka Kalha hienosyisesti yrittääkin toisin väittää. 

Kivirinnan tekstit ovat uudempia ja myös omakohtaisempia, jolloin teoksesta muodostuu esseistisempi kokonaisuus, kuin Kalhan ja Nikulan teoksissa. Kivirinnan tekstit ovat usein myös matkakertomuksia. Silloinkin, kun tekstissä liikutaan henkilökohtaisessa mielenmaisemassa – kuten kokoelman pisimmässä tekstissä Kaipuu – Kind of Blue – Kivirinta kuljettaa lukijaa mukana tarjoamalla pieniä viitteitä häntä ympäröivään tai paremmin ympäröineeseen elämään. Mainittu essee on avain koko teokseen, sillä kertomalla Kivirinnan reiteistä se kertoo tarkemmin taiteen kautta maailman hahmottamisesta kuin juuri mikään muu suomeksi julkaistu teksti. Kivirinnan asema suomalaisen taidehistorian kehittymisessä ja erityisesti naispuolisten taiteilijoiden esiintuomisessa on toisaalta ollut erityisen merkittävä. Kivirinnalla taidehistorioitsijan rooli on eri kuin kriitikon, mutta Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot -kokoelmaa lukiessa myös selkeästi taidehistoriallisissa artikkeleissa paljastuu omakohtainen arvioiminen selkeäksi hahmottamisen välineeksi. Tässä mielessä Kivirinnan toiminta kytkeytyy siihen laajaan kritiikin kenttään, joihin saksan- ja englanninkieliset kritik ja criticism viittaavat.

Myös Nikulan kokoelmassa Kävelykuvia – aikoja ja paikkoja hahmottuu kuva toimijasta, joka on saanut kuvaannollisesti taistella etenemisen eteen. Läpäisevimpänä juonteena Nikulan teksteissä kulkee suomalaisen taidehistorian empiirinen luonne ja taideteoreettisen ajattelun kehittämisen olemattomuus. Ringbomilaista puurtamista ei esiinny teoreettisen ajattelun kehittämisessä, eivätkä kansainvälisesti merkittävään tutkimukseen liihottelevat siivet ole ottaakseen ilmaa alleen. Taiteellinen tutkimus ja juuriaan levittänyt uusmaterialistinen sekä ekologinen taidehistoria jäävät huomiotta, mikä korostaa myös tutkimuksellisten kenttien hajaantumisen ja uudelleenmuodostumisen vauhtia tästä päivästä tarkasteltuna.

Aika on sosiohistoriallisena käsitteenä vahvasti läsnä Nikulan teoksessa. Nikula on koonnut teksteistään onnistuneesti selkeärajaisen kehyksen, jolloin lukijan on helppo nähdä ajassa taaksepäin. Tämä on ansio, sillä rakenteet, joissa Nikula on liikkunut, näyttäytyvät nykyajan lukijalle raunioita. Samalla lukija huomaa, että vauhti on ollut nopeaa mainituissa uudelleenmuodostumisissa.  Esimerkiksi Nikulalle taiteen kokeminen on ennen muuta katsomista, visuaalista toimintaa. Tämä ajatusmalli heijastuu myös siinä, miten taiteesta ja visuaalisesta kulttuurista teksteissä ajatellaan. 

Nikulalle tila ja aika muodostavat paikan. Myöhemmin esimerkiksi Kirsi Saarikangas on edelleen korostanut paikan sosiaalisuutta, jota myös Nikulan teksteissä enteillään Ernst Gombrichin sitaattia viattoman silmän olemassaolemattomuudesta toistaen. Paikkojen kokemuksellisuus ja maiseman affektiivinen vaikutus kokijaan hahmottuu hienosti myös muutamissa Nikulan teksteissä, kuten Yliopisto-lehdessä julkaistut Kaupunki ja sen kuvat sekä Makkaran suojelusta, joissa kirjoittaja yhdistelee taiteen tulkintaa, maiseman muutoksen hiljaista hahmottamista sekä kulttuurikriittistä kommentointia usein yllättävästi toisiinsa.

Kun itse asetettu tarkoitus ja tavoite on kuvata matkaa osa-aikaisesta toimittajasta taidehistorian professoriksi, mukaan mahtuisi myös joitain pidempiä, tutkimuksellisempia tekstejä. Systemaattisesti tutkimusaiheisiinsa perehtynyt saattaa esittää asiansa lyhyesti ja tarkkaan; selvästi ilmaistu on selvästi ajateltu. Silti tekstien muodostama kokonaisuus tulee käsitelleeksi niin kattavasti eri aiheita, että myös yhä laajemmalle tyylilliselle monimuotoisuudelle olisi tilaa. Kuten Ville Hänninen kirjakolmikon arvostelussaan kirjoittaa, taide-essee ja taidekirjoittaminen ovat asiatekstien piirissä marginaalia; näitäkin ahtaammin elää suomeksi kirjoitettavat ja julkaistavat taidehistorialliset tekstit.⁵

Kirjoittajien tekstit piirtävät karttoja tekijöidensä mielen- ja muiden liikkeiden konstellaatioista. Niiden perusteella reitti – ansioituminen? – vaikuttaa noudattavan tiettyä kaavaa: Yliopistoon opiskelemaan moninaisia humanistisia- ja taidealoja, hajanaisten mutta taloudellista rakennetta mahdollistavien virkojen vastaanottamista, ja väitös kaiken huipentumana. Nykypäivästä katsoen tällainen kaavamaisuus on muuttunut, minkä myös kirjoittajat teoksissaan ajoittain tunnistavat. Toisaalta taiteentutkimuksen asema suomalaisessa yliopistojärjestelmässä on huomattavasti heikompi, hauraampi, ja syklisempi kuin neljännesvuosisata ja enemmän sitten. Alasta kannetaan (symbolisesti) huolta, mutta näkymä ei siltikään vaikuta valoisalta.

Myös yhtäläisyyksiä nykyiseen on. Erityisesti Konttisen kuvaukset kirjoitustyön tekemisestä muistuttavat tätä päivää. Tekstit syntyvät iltaisin, öisin ja viikonloppuisin ilman takeita kunnollisesta tulotasosta. On hämmästyttävää, että taiteesta kirjoittamiselle ei olla onnistuttu sementoimaan kestäviä rakenteita, ja on enemmän kuin paikallaan kysyä, onko edes yritetty? Dialogin määrä on toki kasvanut ja laatu muuttanut muotoaan tutkimuksellisten ja taiteellisten praktiikoiden lähentyessä sekä limittyessä. Myös uusia ja nuoria julkaisualustoja on syntynyt. Esimerkiksi kulttuurilehti Mustekalan asema on vakiintunut, rakenteet eivät. Taide-lehti on mennyt verkkoon, mutta jos jutut ovat maksumuurin takana, saavutettavuus ei käytännössä parane. Tällaisessa tilanteessa Kalhan, Nikulan ja Kivirinnan teokset – ja toivottavasti monet, moninaiset sarjassa tulevaisuudessa julkaistavat kokoelmat – ovat hienovaraisia eleitä kritiikin merkityksestä. 

Vaikka kirjoittajien tekstit ovat koottu kansien väliin, ne eivät ole ensyklopedisia bibliografioita vaan omia, useisiin suuntiin laajentuvia kokonaisuuksiaan. Aiemmin julkaistun tekstin uudelleenkontekstualisointi niin julkaisualustaa muuttamalla kuin ympäröiviä tekstejä rikastuttamalla ja jälleenasettelemalla luodaan parhaimmillaan ennen huomaamattomia yhteyksiä ja pahimmillaankin kyseenalaistetaan sekä hahmotetaan kritiikkiin päälleluettuja ajallisuuksia. Kolmen kirjan muodostama kokonaisuus onkin lopulta koottuja kirjoituksia tarkempi, tärkeämpi. Teokset ovat nyansoituja potretteja kirjoittajistaan, ja ne uskottelevat jälleen tarttumaan kysymyksiin: Miksi kirjoittaa taiteesta, miksi lukea siitä?

Eero Karjalainen

---

¹ Kustannusyhtiö Taide on julkaissut viime vuosina arkkitehti, taidehistorioitsija Sigurd Frosteruksen koottuja kirjoituksia, viimeisimpänä tänä vuonna ilmestyneen Esseitä ja kirjoituksia 1901–1945 -kokoelman Jaakko Anhavan kääntämänä. 

² Tihinen, Juha-Heikki (2012). Kuvan ja kielen välissä – kuvataidekritiikin kirjoittamisesta. Teoksessa Heikkilä, Martta (toim.) Taidekritiikin perusteet, 118–122; 127–133. Gaudeamus. 

³ Sarjalle on luvassa jatkoa kuluvan vuoden syksyllä, kun tutkija Maria Hirvi-Ijäksen teos Att tänka konst ilmestyy.

⁴ Esimerkiksi kriitikko Jill Johnstonin tekstejä kokoavan teoksen The Disintegration of a Critic (Bergen Kunsthall & Sternberg Press) johdannossa asemoidaan tekstien merkitystä julkaisemisen kentällä temaattisesti ja historiallisesti, mikä tukee lukijaa erilaisissa kulttuurisissa ja ajallisissa hetkissä liikuttaessa.

5 Hänninen, Ville (2024) Kolme kirjaa kulttuurin kerrostumista. Kritiikin uutiset 10.4.2024 https://www.kritiikinuutiset.fi/2024/04/10/kolme-kirjaa-kulttuurin-kerrostumista/