Laajasalossa, Hakkuu-näyttelyn toisena ja viimeisenä viikonloppuna, marraskuussa 2023, Tilly Wheatley kutsuu lempeästi riisumaan kengät metsän laidalla. Maa on viileä ja kostea. Pudonneet, martaiset lehdet tuntuvat sileiltä ja alkavat pian heijastaa jalkapohjan lämpöä takaisin. Katson maahan, ja koen ja en surua samaan aikaan. Kaikkialla tuoksuu ja tunnen turvaa, mutta katseen noustessa puuttuu paljon. Sateen jälkeen jalkaterä uppoaa notkelmissa, ja muta ulottuu pian kehräsluuhun saakka. Multiin täällä ja muualla voisivat kaivinten sijaan painua Alkumunat, kuten Liina Aalto-Setälä ehdottaa.

Aiemmin lokakuussa Helsingin kaupunki aloitti hakkuutyöt Stansvikin aarniometsän alueella, missä iäkkäimmät puut ovat arviolta 400-vuotiaita. Alueen lopullisen kaava- ja luontoselvityksen puuttumisesta huolimatta uuden asuinalueen katuyhteyksiä on alettu valmistella kaatamalla vanhaa luonnontilaista metsää. Sieltä löydetyistä yli 20 erilaisesta luontotyypistä jopa 17 on uhattuja.

Tätä kirjoittaessani on marraskuu. Lokakuun (ja sitä edeltäneiden 20 vuoden) aikana aktivistit ovat pysäyttäneet ja merkittävästi hidastaneet elämän kannalta arvokkaan metsän kaatamista. Metsässä asuu lukuisia uhanalaisiksi luokiteltuja lajeja nisäkkäistä jäkäliin, erittäin uhanalainen tammirullakääriäinen sekä pieni vesiuoma, noro, jonka ympäristön suojeleminen olisi myös lain mukaan turvattava.

Uoma ei löytynyt nyt yllättäen kesken hakkuiden, vaan siitä ja alueen luontoarvoista on selkeät maininnat kaupungin teettämissä selvityksissä jo vuosilta 2014 sekä 2005. Se on merkitty myös kaupungin omiin karttapalveluihin. Kuljemme noron luo jäljetysten polulla, jonka varrelta suurin osa näyttelyyn osallistuneiden yli parinkymmenen taiteilijan teoksista on kuljetettu jo pois. Näyttely on toiminut yhtenä nopeana tapana reagoida äkkinäiseen tilanteeseen.

Mudassa astumisen kautta palaan ruumismuistooni Karhusaaren uimarannalla, muistoihin hyökyaaltounista, takaisin rannalle. Syyskuisena iltana siellä ovat vedenalaiset ja tuhkaiset, Asphodelin niityt (ensiesitys 2022). Teoksessa ystävän (tai maiseman, lajin) kuolema ja sen nostamat kuohut verhoutuvat kerroksellisiin surupukuihin: musliiniin, taftiin, häpeään, väkinäisiin väleihin, epämiellyttäviin hiljaisuuksiin, silkkiin, sylin kaipuuseen. Sinna Virtasen ja työryhmän näytelmä-kuunnelman lopussa hilaudun muiden seassa kahluuhaalareissa rantaveteen. Reisi pakkautuu vakuumiin, meren massa puristaa ja tuntuu kylmältä, muttei kastele; vieraannun kerrotuista kuulluista totuuksistani.

Maailmassa energia voi muuttaa muotoaan, mutta se ei koskaan katoa. Saara Ekströmin soolonäyttelyssä Helsingin Taidehallissa mittakaavat ja ajallisuus pyörtyvät, pehmenevät, näyttävät jatkuvan liikehdintänsä. Ihmiselo ei riitä kiven elollisuuden, sen elämänsyklin laajempaan tarkasteluun, joten se luokitellaan elottomaksi.

Ekströmin näyttelyyn liittyvässä esseessään Taru Elfving kirjoittaa: “Tippukivet kerrostuvat asteittain aikasedimenteiksi, kuin ihon ja luiden sisimmäisinä poimuina tai sienirykelminä maan syvyyksissä.” Sama pätenee myös muuhun pinnanalaiseen, joka elää, vaikkei sitä sitä eläväksi mielletä. Sedimentit kerrostuvat hiljalleen kohoaviksi laskoksiksi jalkojen alla Taattisten tilallakin. Solar Noon -näyttely sijoittuu vanhaan viljasiiloon; paikkaan, johon auringosta kypsyneet jyvät talletetaan pimeän ja kylmän varalle ja metsään, jossa Taru Happosen helmiäishohtoinen perhosta muistuttava mineraalihartsiveistos ylettää lantiotani korkeammalle tekstuurin tarkkuuden pienentäessä minut yhtäaikaisesti mikroskooppiselle ja kosmiselle tasolle.

Liisa-Irmelen Liwatan Maisemissa (I & II, 2023) -teoksissa pihapiirin kalliopinnalla on fragmentaarisia, kivilaattamaisia jatkeita tai portteja. Mielikuvissani kutistun jälleen ja seison teoksen reunalla pudotuksen edessä: tartun muuntuvaan maisemaan jatkeen muuttuessa saviseksi helmaksi, ihopoimuksi, jonka turvasta voisi kohdata tai muistaa jotakin ei-vielä-tuttua; alkaa kuulua johonkin, jolla ei olisi selväpiirteisiä rajoja.

Ekströmin Ajan halki matkaavan unen (2023) pronssiveistokset ovat tulkintoja sikiövaiheen atavistisista, vedessä elämisen aikaisista, esihistoriallisista lihaksista. Kaikki aaltoilee; skaala ja tempo vain vaihtelevat. Muodostuu kokoontumia, haurastumisia, liukenemisia, erkaantumisia, törmäyksiä. Laura Jantusen HAJAaNTUNeeNA-ryijy (2019) toteaa: “Kaikki mikä on tässä on joskus jossain muualla hajaantuneena.”

Vaihdamme hajaantunutta maisemaa, maailmaa piikkilanka-aidan portaalin kautta. Työmaalla, louhittujen ja muotoon hiottujen kiviröykkiöiden takaa, kuljetetusta sorasta tehdyn kamaran kautta kulkee Alyssa Coffin, jonka perässä laahautuu kaadettu koivunrunko. Runko muodostaa laahaajalleen hännänkaltaisen, joka kiinnittyy lantiolle koivun nilasta punotulla köydellä. Montussa jylisee kippiauto, jonka kyljessä lukee DELETE X. Tihkuu sumua ja työmaa on ainoastaan ja yltä päältä harmaa, hohkaa taivaalle saman. Coffin ja koivu kapuavat jäljetysten kivipalkkeja ylös ja alaspäin, autokuskit katselevat ja polttavat tupakkaa päivitellen maailman hulluutta. Vital Second (2023) -teoksen päätteeksi Coffin istuttaa rungon näkyville, lohkareiden saumoihin.

Puen piikkilankojen vieressä takaisin sukat, kengät. Ylläni on jo kahdet housut, kolme paitaa, hattu, huivi. Kävely ilman mudan tirskettä iholla tuntuu oudolta. Lenkkitossuilla en voi enää kulkea mistä tahansa, sillä ne saattaisivat kastua inhasti. Muistan, kuinka Samu-Jussi Kosken suunnittelema puvustus kastuu, kun Malou Zilliacus ja Geoffrey Erista lipuvat Karhusaaren niemenkärjen taa. Valkoisissa asuissa on kerroksia, meduusan- ja aallonkaltaisia laskoksia, suoria särmiä.

Erään kerran uneksun pystyväni hengittämään veden alla;

Miriam Cahnin maalaukset

kuinka saatoinkin vetää syvään henkeä veden lävitse,

nesteen tiheys nenäonteloissa ja nielussa tuntuu yhä

Humahtaa

Rajapinnan ylinen taivaan kuva väreilee ja vääristyy

putoillee hiekanjyviä lampea ympäröivien jaloista.

syvä aika

Olen iätön, asetan kasvojani lähemmäs pintaa nähdäkseni kierrettävän kasvot.

Herättyäni palaan pohtimaan Jaakko Pietiläisen Mikä nousee ja ei koskaan laske (2023) -teosinstallaatiota. Siinä leikkaamattoman nurmen keskellä on lampi, jonka pinnasta takaisin katsovat kuolinnaamioiset, kyynelehtivät piirteet. Itkun noroista pintaan muodostuvat korvat, jotka vaikuttavat kuulevan sisältä ulospäin. Mikäli nurmi leikattaisiin, samalla tavoin ilmaan lainehtisi korsien erittämä tuoksuva huutoaallokko, avunkutsu loispistiäisille ja petohyönteisille hyökkääjän taltuttamiseksi. 

Kasvit tuottavat haihtuvia orgaanisia yhdisteitä (VOC) ollessaan hädissään. Niin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun varsia leikataan tai kasvi sairastuu. Ilman ja juuriensa, sisäisen liikkeensä avulla kasvit varoittavat toisiaan uhkista koittaen siten auttaa toisiaan. Juupajoella Periferia – Metsätaiteellinen asema -näyttelyssä pauhaa Puiden itku (2023): Band of Weeds -kollektiivin (Olli Aarni, Lauri Ainala, Kalle Hamm, Hermanni Keko) työskentelyssä talousmetsän harvennushakkuissa pystyyn jääneiden puiden stressireaktiot, niiden erittämien partikkeleiden seurantadata ja runkojen sisäinen nesteenkierto säikeistyvät nelikanavaiseksi ääniteokseksi.

Katselen latvoihin;

nämäkin männyt niin nuoria vielä

kaadetaan varhain silti,

vaikka mahdollisuus olisi elää

vuosituhannesta puolet ja vieläkin yli.

ja mietin

Stansvikia ja kaikkia niitä ylenmääräisiä hakkuita, joita tehdään kestämättömästi ja äärimmäisen lyhytnäköisen, erkaantuneen sekä tuotanto- ja hyödykekeskeisen ajattelun, taloudellisen voitonhimon kautta. Kunpa joku roikottaisi jaloista ja hytkyttäisi pois koteloitunutta surua.[1] Kunpa kollektiivisesti kuulisi ja muistaisi ja kunnioittaisi veden, veren kohinan toisessa samankaltaisessa ilman ja ennen ainaista halkaisemista.❍

Tuija Huovinen

---

Kirjoitettu marraskuussa 2023 seuraavien rinnalla ja niistä kasvaen:

Asphodelin niityt Espoon kaupunginteatterissa, Karhusaaren uimarannalla elo–syyskuu 2023, ensiesitys 2022 Hangö TeaterTräff -tapahtumassa.(työryhmä: Sinna Virtanen, Tatu Nenonen, Malou Zilliacus, Geoffrey Erista/Markus Riuttu, Samu-Jussi Koski)

Elfving, Taru. 2023. Ajan rakeissa ja laskoksissa. Kirjoitus Saara Ekströmin Läpi aikamyrskyn tyynen silmän -näyttelyyn Taidehallissa 10.6.2023–27.8.2023. https://taidehalli.fi/wp-content/uploads/2023/08/taru-elfving-fi-1.pdf. Haettu 17.11.2023.

Hakkuu-ryhmänäyttely Stansvikin aarniometsässä 5.–12.11.2023

(taiteilijat: Maria Björklund, Anna Sjövall, Lauri Lähteenmäki, Tanja Silvestrini, Ville Ruuska, Anne Roininen, HERTA-ryhmä, Kaisla Kyyhkynen, eotun, Daniela Kasperer, Sulo Siikaranta, Satu Söderholm, Jingke Ginko Hsu, Liina Aalto-Setälä, Karen Jule Klöpfer, Aino Johansson, to kosie, Milja Ilona Salonen, Kannywu, Aliisa Perikangas, Wiebke Pandikow, Ardesia Calderan, Salaperäinen seurue-Sydänmetsäkulkue, Helmi Kohonen, Jan Lütjohann, Heini Katriina, Alyssa Coffin sekä Tilly Wheatley, koollekutsujat: Kaisla Kyyhkynen, Teija Asomäki ja Saima Visti)

Läpi aikamyrskyn tyynen silmän -näyttely Taidehallissa 10.6.2023–27.8.2023

(Saara Ekströmin yksityisnäyttely)

Periferia – Metsätaiteellinen asema -näyttely Hyytiälän metsäasemalla 26.6.2023–

(taiteilijat: Band of Weeds, Terike Haapoja, Agnes Meyer-Brandis, Juhani Pallasmaa, Kustaa Saksi, IC-98 ja työryhmä, sekä luonnonsuojeluyhdistys Villi Vyöhyke ry, kuraattori: Ulla Taipale)

Solar Noon -ryhmänäyttely Taattisten tilalla 19.7.–19.8.2023

(taiteilijat: Taru Happonen, Venla Helenius, Milka Luhtaniemi, Marianna Henriksson, Minjee Hwang Kim, Laura Jantunen, Liisa-Irmelen Liwata, Jaakko Pietiläinen sekä Elina Vainio, kuraattori: Riikka Thitz)

---

[1] Asphodelin niityt, 2022.