Matka Mänttään alkaa omiin hiuksiin mätsäävillä vadelmakiisselin värisillä bussin verhoilla.

Silmäilen Ninni Luhtasaaren teosta Ja sitten loikki pois (2023) Minna Suoniemen ja Petri Ala-Maunuksen kuratoimassa Mäntän kuvataideviikkojen ensimmäisessä huoneessa ja käteni harhailee omaan hiuspehkoon. Suihkulähdettä reunustaa mahtava pinkki hattarahörhelö. Aivan kuin satoja Trolli-leluhahmoja olisi kynitty ainoastaan tätä varten. Voisi sanoa, että samastun. Materiaalista tulee mieleen Lorax (2012)- elokuvan, värikkäät puutupsut, jotka Taylor Swiftin ääninäyttelemän, Audreyn, sanojen mukaan ”are softer than silk and smell like butterflymilk”. Elokuva on pyörinyt kotona ruudulla kymmenen vuoden tauon jälkeen ja tyttäreni kailottavat Let it Grow (2012) biisin sanoja, jotka nytkin kiemurtelevat korviin. Kappale kuulemma ”trendaa TikTokissa”. OK. 

Tarkemmin kuvailtuna Luhtasaaren suihkulähde on mosaiikkipintainen vesiliukumäki. Pehmeälinjainen keraaminen olio on liukumäen yläpäässä pyllistämässä, odottaen lähtölaukausta, jota ei tule. Veden pulputus on silkkistä solinaa. Jotain mielihyvähormoneja pulppuaa myös itsestäni.

Emma Ainalan öljymaalauksen Memesis Pixie Dream Play (2023), värit yhdistyvät taustalla kokonaisuudeksi, jota täytyy tarkkailla lähempää. Fanitan. Mitäköhän tässä pulppuaa? On taas pinkkiä, flamingon ja pectus-karkin sävyinä, on vettä ja puutarhaa. Joutsen ja jänikset. Kaikki kulisseissa, verhojen piirtämänä. Surrealistista, Liisa Ihmemaassa -meininkiä. Fantasiaa mutta ei leikkiä. Tämä on vakava satu.

Verhoilla on taipumus verhoutua maastoon. Kävin Mäntässä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla ohitin vahingossa Risto-Pekka Blomin videoteoksen Viimeinen kuulutus (2023), joka piileskeli silmieni edessä. Verhojen läpi kulkiessa astuu aina toiseen ulottuvuuteen. Niiden taakse jää paljon, kuten näyttelytilan hälinä. On luksusta nauttia liikkuvasta kuvasta suurella näytöllä, hiljaisuudessa.

Teos on täynnä tyhjiä tiloja. Matkustaminen tyhjässä raitiovaunussa on aina maagista. Arvostan, että Blom tarttui tähän kokemukseen. Musiikki, joka selvästi soi tallennetussa tilassa eikä liimattuna editointivaiheessa, lisää taianomaista tunnelmaa. Jotenkin se muistuttaa kerrostalojen sisäpihoille ikkunoista levähtävää melodiaa Munkkivuori (2020) sarjassa. Musiikki on aavemaista jos kuulijaa ei näy. Videossa ihmisen ääni ja koneiden liike muodostavat narratiivin. Dystooppiset kuulutukset ja haahuileva Roomba-imuri luovat välittömästi tarinan. Takamukseni kiinnittyy penkkiin takiaisen lailla ja katson teoksen uudestaan.

Yläkerrassa, hissitasanteella, Blomilla on vielä kolmen videon installaatio, joita voi katsella kuulokkeiden kanssa. Ilahduin oivaltavista teoksista, joissa odotellaan suojatien ylitystä, kuunnellaan jättimäistä puhallettavaa mainoshahmoa (joka oli kuin tupsahtanut eteeni Breaking Bad (2008)- sarjasta) ja nähdään Blom intohimoisesti kuratoimassa arkeaan. Yhteiskunnan normeille on aina upeaa nauraa.

Nurkan takana, kapean käytävän päässä loistaa Sasha Rottsin vihreä salmiakkikuvio kirkkaan valkoisella taustalla. Ensimmäisellä kerralla pyörähdin ympäri ja poistuin. Toisella kerralla tarkastelen tarkemmin. Yhtä seinää peittää tulitikuista kasattu kokonaisuus, Puolikas huone (2023). Tikuista on poistettu huolellisesti syttyvä aines, joka moninkertaistaa näkyvästi työn määrää. Jäin pähkäilemään sitä siihen joksikin aikaa.

Käytävän toisessa päädyssä sijaitsee Hiltusten siskosten kokonaisuus. Inspiroiduin taiteilijana Jenni Hiltusen maalauksista, kun ne olivat esillä Forsblomilla muutama vuosi sitten. Katselin katseita pitkään ja kiireettömästi. Nyt maalauksia on esillä Jennin siskon, Piia Hiltusen keramiikan kanssa. Mahtavat, plösöt etanat vievät kaiken huomion. Jennin maalatut katseet hautautuvat punertavaan tiilipölyn väriseen seinään. Ne ihmettelevät äänekkäästi paikkaansa tässä installaatiossa. 

Hiltusten ja Rottsin teosten välillä Maria Stereo on mässäillyt kitschin estetiikalla sen verran kovaäänisesti, että kirjavat mosaiikkityöt asettuvat kaikuvaan tilaan pehmentäen sen kolkkoutta. Kiiltävällä (pinkillä) kakofonialla on aina paikkansa.❍

Inka Weiner

XVII Mäntän kuvataideviikot järjestettiin 11.6.-31.8.2023. Näyttelyn kuraattoreina olivat Minna Suoniemi ja Petri Ala-Maunus. Näyttelyn otsikko, Puun takaa, viittaa yllättävään ja odottamattomaan. Mukana oli 36 taiteilijaa / taiteilijaryhmää.