Luonnontieteiden metodit ja ajattelumallit ovat 2000-luvulla vakiintuneet osaksi taiteellisten praktiikoiden toimintakenttää.[1] Biotaiteen käsitteen muodostumisen sekä taiteellisen ja (luonnon)tieteellisen tutkimuksen lähentymisen myötä keskustelu taiteen roolista ekologisen kriisin ja sen vaikutusten sanoittajana on käynyt vilkkaana niin vapaalla kentällä kuin suurissa instituutioissa.[2] Suomessa yksi näkyvimmistä toimijoista biotaiteen parissa on 15 vuotta toiminut Biotaiteen seura, joka toiminnallaan edistää aktiivisesti tiede- ja taideyhteisöjen keskustelua, järjestää näyttelyitä ja on mukana ylläpitämässä toimintaansa liittyviä residenssiohjelmia.[3]

Samaan aikaan myös humanistiset ja yhteiskuntatieteet ovat lähentyneet toisiaan ilmiölähtöisesti sekä monialaisesti uusia tiedonmuodostuksen tapoja etsiessään ja rakentaessaan. Tieteidenvälisyys tarkoittaa ajassamme jatkuvasti uusia yhteenkietoutumisen eleitä. Tästä liikehdinnästä myöskään taidehistoria ei saa jäädä jälkeen.[4] Ekologisen kriisin ja lännessä traditionaalisesti ei-elävien materiaalisuuksien analysoimisessa ja tulkitsemisessa on tarvittu ja tarvitaan edelleen hierarkioita purkavaa ajattelua ja toimintaa, sekä uusia tulevaisuuden kuvittelemisen tiloja. [5]

Tällaisena tilana toimii julkaisun muodossa taidehistorioitsija Saara Karhusen ja kuvataiteilija Teemu Lehmusruusun toimittama, Rooftop Pressin kustantama Trophic Verses (2023), joka rakentuu Lehmusruusun vuonna 2018 aloittaman samannimisen tutkimuksellis-taiteellis-kuratoriaalisen projektin ympärille, ja on samalla katsaus Lehmusruusun taiteellisen tutkimuksen praktiikkaan muutaman viime vuoden ajalta. Julkaisu kokoaa yhteen ääniä luonnontieteen, kuratoinnin, maanviljelyksen ja taiteellisen tutkimuksen alueilta. Laaja-alaisen kirjoittajajoukon ajatukset keräytyvät Trophic Verses -projektin ympärille, mutta laajenevat esittelemään erityisiä teoreettisia, käytännöllisiä ja spekulatiivisia kysymyksiä eri aloilta.

Erityisalojen esittely kääntyy teksteissä usein kirjoittajien omakohtaisen muutoksen havainnoimiseksi. Esimerkiksi maanviljelijä Juuso Joona käy tekstissään läpi oman suhteensa (muutoksen) maaperään nimenomaan maanviljelijän näkökulmasta. Joonan tekstin äärellä maaperän monimuotoisuuden ja elämän voi haistaa, tuntea ja – lopulta – ymmärtää paremmin. Hankkeen kuraattoiden Saara Karhusen ja Aleksandra Kiskosen näkökulmat tuovat ilmi Trophic Versesin vahvan ja empatiaan perustuvan dialogisuuden. Karhusen ja Kiskosen tekstit herättelevät ajattelemaan kuratointia ja kuratoriaalista tutkimusta (curatorial research) osana nykytaiteen kenttää, ja ne ovat nähdäkseni tärkeitä näkökulmia Suomessa, missä kuraattorin (roolin mutta myös koulutuksen) asema ja merkitys vaikuttaa ajoittain hakevan suuntaa. Ylipäätään oman toimijuuden tunnistaminen ja tunnustelu kytkee projektin piirissä tapahtuvaa ajattelua lähemmäksi uusmaterialistista sekä ekologisen filosofian toimintakenttää, jotka molemmat ovat näkyvillä laajalti taiteellisen tutkimuksen piirissä.[6]

Julkaisu kokonaisuudessaan onkin kiinnostava juuri siinä, miten se toimii dokumentaationa monivuotisesta taiteellisen tutkimuksen projektista. Se vaikuttaa samanaikaisesti laajenevan projektin osaksi sekä toimivan eräänlaisena näyttelynä, jossa ajattelu, teoria ja visuaalisuus yhdistyvät. Erityisesti jälkimmäinen innostaa tutustumaan paitsi projektin yhteydessä tehtyihin taideteoksiin, myös niihin paikkoihin, joihin teokset on tehty. Tekstejä ympäröivät kuvat – kenttämuistiinpanot – eri prosessien eri vaiheista. Myös taideteokset, kuten Maiju Hukkasen ja Laura Soisalon-Soinisen, esitellään. Kaiken välissä versoaa yksityiskohtia  Hukkasen teoksesta Stirrers (2020) ja välillä onkin vaikeata hahmottaa, mikä kuvattu vaihe, tapahtuma tai objekti liittyy mihinkin. Tämä on itsetarkoituksellista teoksen, jossa ollaan liikkeessä moninaisissa rihmastoissa, yhteydessä.

Teemu Lehmusruusun monialaisia ja -tieteisiä taiteellisen tutkimuksen projekteja yhdistää usea konkreettinen ja käsitteellinen seikka, joista yksi vaikuttaa nousevan yhä uudelleen keskiöön: (ihmissilmälle) näkymättömän tekeminen näkyväksi. Muutokset saattavat olla hitaita, mutta ne ovat todellisia, tuntuvia. Julkaisuna Trophic Verses on paitsi dokumentaatio tietystä hetkestä ja tietyistä näkökulmista suhteessa prosessiin, se myös toimii kuten Lehmusruusun teokset, tallentaen näkymättömän näkyväksi ja käsitteitä karttavan kokonaisiksi lauseiksi.❍

Eero Karjalainen

[1] Taidehistorioitsija Laura Kokkonen on puhunut siitä, miten 1990–2010-luvuilla tehdyt nykytaiteen teokset saattavat hyödyntää luonnontieteen selitysmalleja vain poeettisesti, ei niinkään tieteellisesti. 2020-luvulle tultaessa on kuitenkin nähtävissä useita esimerkkejä (erityisesti taiteellisen tutkimuksen & biotaiteen parissa tehdyistä) teoksista, joissa luonnontieteelliset metodit ja käsitteet ovat tutkimuksellisesti paitsi valideja myös tasa-arvoisia osia taideteoksien rakenteessa. ks. Kokkonen, Laura (2012). Tekniinkan poeettisuus nykytaiteessa.

[2] Ks. esim. Bello, Mónica: Foreword. Teoksessa Berger, Erich, Mäki-Reinikka, Kasperi, O’Reilly, Kira & Sederholm, Helene (toim.) (2020). Art as We Don’t Know It. Aalto ARTS Books.

[3] Ks. https://bioartsociety.fi/about

[4] Johansson, Hanna (2021). Antroposeenin aika ja taidehistoria humanistisena (luonnon)tieteenä. Teoksessa Johansson, Hanna & Seppä, Anita (toim.) Taiteen kanssa maailman äärellä, 146–158. Kuvataideakatemia & Parvs.

[5] Vepsä, Suvi (2021). Monilajisen taiteen rihmastoissa, 9–10. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/152662/Vepsa_Suvi_opinnayte.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[6] Ks. esim. Parikka, Jussi & Bhowmik, Samir (toim.) (2023). Environment, Data, Contamination. Kuvataideakatemia.