Näin kerran Tove Jansson -dokumentin, jossa hän kertoi Tuulikki Pietilän kanssa epäilleensä, ettei Klovharun saari oikein pitänyt heistä. Oleskeluun rakkaassa kesäpaikassa liittyi tieto omasta ylimääräisyydestä.

Tämä tuli mieleeni Vallisaaren Uusia suuntia voi syntyä -biennaalissa. Elokuun viimeisen päivän kosteusprosentti huitoi sataa, manner-Helsinki oli sumentunut näkyvistä, kesävieraat kaikonneet. Saari jatkoi olemistaan.

Tämänvuotisesta biennaalista olin erottavinani rajapintojen johtoajatuksia: vaikeasti määriteltävää tekijyyttä, teoksen ääriviivoja, hahmottamiseen ja katsomiseen liittyviä (valta-)asetelmia. Ulos ripustetuissa teoksissa oli hyväksytty, että alati muuttuvat sääolot ja ympäröivä elollinen väistämättä vaikuttavat teokseen ja sen kokemiseen. Hyvä lähtökohta, kun kuratoriaaliseen eetokseen kuului ihmistoimijuudesta uloszoomaaminen.

Teokset eivät siis pyrkineet kilpailemaan sykähdyttävyydessä ympäristönsä kanssa, vaan päinvastoin pulahtivat sen lätäköihin ja notkelmiin. Alma Heikkilän metsään pystytettyyn coadapted with -rakennelmaan (2023) ja Adrían Villar Rojasin Sarjasta Mielikuvituksen loppu -veistosklöntteihin (2023) oli tarrannut ja läsähdellyt kaikenlaista, mitä metsässä nyt liikuskelee. Sasha Huberin ja Petri Saarikon Turvapaikka, utu (2023) sumusi pienieleisesti lammen rantamassa. Kesän kuluessa katsojalla oli mahdollisuus nähdä palasia taiteilijoiden töistä, joita kuukaudet saarella olivat muokanneet – uusiin suuntiin, kaiketi.

Epäselväksi kuitenkin jäi, mitä ja miten biennaali teosvalintoja laajemmalla tasolla pyrki muuttamaan. Se tiedetään, kuinka paljon kertakäyttöistä ja kuormittavaa taidemaailmaan liittyy. Ala on sekä materialistinen että globaali: pakkausjätettä, bensaa ja lentokilometrejä kertyy. Sitäkään ei pidä unohtaa, että jokainen fyysinen taideteos on yksi lisää hypertuotetun maapallon tavarapaljouteen. Siksi etenkin suuremman mittaluokan näyttelyissä käytäntöjen suunnittelu radikaalisti uudelleen pitäisi olla itsestään selvää.

Joasia Krysan kuratoiman biennaalin nimi ja kantava ajatus oli perua antropologi Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sieni –kirjasta (2015, suom. 2020). Sen päähenkilö tuoksuvalmuska on ihmeellinen epeli. Arvostettu ruokasieni puskee esiin niukkaakin niukemmista kasvuympäristöistä, ja sen toimitusketju kokoaa yhteen sekalaisen seurueen siirtolaissienestäjistä luonto-oppaisiin ja bisneshaihin.

Sienikunnan mystillisyys ja neuvokkuus ihastuttavat sen ulkopuolellakin. Rihmastoja putkahtelee siellä sun tuolla, ei vähiten taidemaailmassa. Symbioottiset ja määritelmiä pakenevat pyrkimykset eivät ole hassumpia tulokulmia, mutta kun ihminen ekokriisin keskellä hakee innoitusta itiöllisiltä ystäviltään, on riskinä mennä metsään.

Aivan liian helposti luontosuhteita käsitteleviin näyttelyihin valikoidut teokset päätyvät lähinnä kuvittamaan valmiiksi päätettyä linjaa. Jos tuotanto ja tuottotavoitteet pysyvät entisenlaisina, haiskahtaa juttu viherpesulta, eikä se ole taiteellisestikaan kiinnostavaa. Ankkuroituminen totuttuihin, kestämättömiin toimintatapoihin on ankeaa ja ajatuksellisesti köyhää. Eikö taide ole ajatuksen rajattomuutta?

Biennaalia järjestävälle HAM Helsingin taidemuseolle ja saaren yrittäjille tapahtuman kävijämäärä oli pettymys, mutta silti lähes 56 000 ihmistä lautturoitiin ekosysteemiltään arvokkaalle saarelle katsomaan taidetta, joka ehkä ohjasi heitä arvostamaan ekosysteemejä. Vallisaarella on toki saapasteltu vuosisatoja, mutta joskus perinteet loppuvat. Niinkin voi käydä, että biennaalin perinteen (tällä paikalla) lopettaa taloudellinen kannattamattomuus.

Tietenkin on kiusallista huomata, että hyveellinen “luonnon helmaan” hakeutuminen kannattaisi itse asiassa jättää tekemättä. Suhteessa asioiden nykyiseen laitaan tämän ei kuitenkaan pitäisi tulla yllätyksenä, saati olla ylitsepääsemätöntä myöntää.

Se, että ulkomaiset taiteilijat esiintyvät Suomessa on iloinen asia, mutta on relevantti kysymys, mikä oikeastaan on toiselta mantereelta kutsutun taiteilijan intressi tehdä teos juuri tänne? Paikkasidonnaisuus on muutakin kuin valikoitunut olinpaikka. Entä onko yhtäällä tehtyjen objektien toisaalle rahtaaminen ainoa tapa päästä kansainvälisen taiteen ääreen? Vallisaaressa vierailijalta edellytetään lisäksi joutilasta aikaa ja maksukykyä roimasti kallistuneisiin lauttalippuihin. Tai omaa venettä. Vaatimukset kertautuivat, jos mainittujen kaltaisia prosessiluontoisia teoksia halusi palata tutkimaan toistekin.

Toisenlainen lähestymistapa löytyy esimerkiksi Khronoksen talosta. IC-98:n Lönnströmin taidemuseon nykytaideprojektina toteutetussa teoksessa pöytyäläiseen maalaistaloon ja sen tontille kulku on ollut evätty vuodesta 2016 lähtien ja jatkuu sellaisena tulevat 993 vuotta. Kyse ei ole ihmisen puuttumisesta, ei liioin itsensä totaalisesta poispyyhkimisestä, ainoastaan jatkotoimenpiteiden estämisestä. Töllin aitaaminen saa aiheellisesti kysymään, onko ihan joka paikkaan työnnettävä nenänsä?

Khronoksen talolla ei ole paljoa nähtävää, ja sinne meneminen tuskin olennaisesti syventää teoksen kokemista. Se on raikasta. En tarvitse elämääni enempää upeita luontokohteita taidetta täynnä. Luonnontila näyttely-ympäristönä pikemmin korostaa jakoa villiin luontoon ja sitä kaitsevaan ihmiseen.

Tove ja Tooti viettivät kesät Klovharulla 1960-luvulta 90-luvun alkuun, mutta viimeisen kesän jälkeen he eivät palanneet edes piipahtamaan. Eivät he tarvinneet pikavisiittejä ylläpitämään suhdettaan paikkaan muistoineen. Nykyisin saarella vierailu on rajoitettua, ryhmäkoot pieniä.

Khronoksen talo ja Klovharu ovat olemassa, mutteivät akuuttia uutuudenhimoa varten. Kummallakin on hajanaisesti tallennettu historiansa, nykyisyytensä ja huominen, eikä niihin tarvita ihmistä joka väliin huseeraamaan. Tarve olla aina ja kaikkialla uuvuttaa ja kuluttaa. Jokapaikanhöylyydessään ihminen jo jäljittelee valmuskaa.

Elämyksellisyys ja maksimaaliset kävijämäärät on jo nähty, mutta on masentavaa, että uutta ja jännää pumppaavassa biennaalikulttuurissa ne tuntuvat kaikkein pysyvimmiltä elementeiltä. Vallisaaresta nautin totisesti enemmän etäältä kuin mukavuuksiani ennakoiden rakennettuna ja liikennöitynä.❍